You are currently browsing the monthly archive for marraskuu 2009.
Cheerio Lifeguard
“Original bionic drink” … No, lienee tommonen vitsku / enerkia -juoma. Puteli kertoo että se sisältää seitsemää vitamiinia ja aminohappoa. Maku on aikas sama kuin kotoperäisissä pattereissa, ret pulleissa ja tehoissa. Ei hirveen paha, muttei mikään naminamikaan. Designi tommonen maastokuvioinen, joten sopii juomaputeliksi vaikka samoilureissuille tai boostaamaan adrenaliinintäyteistä kommandoiskua.
Mitä pidempi nimi sitä parempi objektiivi. Tai ainakin niin tuntuu Tamron heppujen järjenjuoksu toimivan. Onneksi nimessä sentään käytetään runsaasti lyhenteitä. Tässä artikkelissa kertoilen vähän kokemuksia tästä samana päivänä uuden kameran kanssa hankkimastani lasista.
Yleistä, runko ja härpäkkeet
Tämä Tamron on polttoväliltään näitä peruszoomeja. Käytännössä korvaisi Nikonien kittilinssiä 18-55mm. Tamron omaa hiukkasen lisää pelivaraa laajakulmapuolella, mutta antaa 5mm myöten telepäässä. Se on suunniteltu aps-c kokoisille kennoille, joten 35mm kameroihin sitä ei kannata kiinnittää ellei välttämättä halua katsella kuvan reunoilla objektiivin sisäseinämiä. Lasissa on jatkuva f2.8 maksimi aukkokoko zoomialueella. Etuelementit ei pyöri tarkennettaessa, joten esim. polarisaatiosuodattimen käyttö on vaivatonta. Obessa on aspherikaalisia lasielementtejä vähentämään värien leviämistä (aberraatiota) korkeakontrastisissa reunoissa. Painoa 570g ja suodinhalkaisija 72mm, eli kyseessä ei ole mikään keijukainen.
Runko on painosta huolimatta muovia, joskin objektiivin kiinnikkeet kameraan on metallia. Kädessä Tamron tuntuu laadukkaalta ja zoomauksen tuntuma on jykevä ja kestävä. Valitettavasti objektiivin kiinnikkeissä ei ole Nikkorin paremman ryhmän tapaan kumitiivistettä pölyä ja kosteutta vastaan. Paino johtuu pitkälti suuren valovoiman vaatimista isoista lasielementeistä. Tuo paino voi aiheuttaa zoomin valumista telepäähän, jos kameraa+linssiä roikottelee alaspäin. Tätä vastaan Tamronissa on zoomilukko, jolla linssi saadaan lukittua 17mm polttoväliin. Toistaiseksi en ole valumista havainnut vaikka lukko ei olisikaan päällä, mutta zoomin tuntuma saattaa ajan myötä löystyä ja tällöin sille olisi tarvetta.
Mukana paketissa tulee muovinen vastavalonsuoja. Linssisuojus on samantyyppinen kuin Nikkoreissa, eli ns. “nipistyslukitus”. Paketissa ei valitettavasti tullut parempien Nikkor-lasien tapaan suojapussukkaa.
Tarkkuus/resoluutio
Tamron on yllättävän tarkka jo suurimmalla aukolla (jolloin tarkkuus on usein heikommillaan) ja vähän aukkolukua pudottamalla ei tarkkuuden suhteen jää enää toivomisen varaa. Jopa laidoilla ja kulmissa tarkkuus on varsin hyvä. Alla oleva kuva on otettu täydellä aukolla (f2.8) polttovälillä 17mm Koben hämärässä kulmaruokalassa. Alempi kuva on 100% rajaus (eli käytännössä se mitä kuvasensorin pikseleille tallentuu) tarkennuspisteeseen, kukkavaasiin.
Aberraatio, vinjetointi ja vääristymät
En ole havainnut pahaa aberraatiota RAW-kuvissa ja vaikka sitä olisi niin D300s korjaa sitä automaattisesti kameran jpeg:eihin tai sen voi tehdä nopsasti RAW-tiedostojen jälkikäsittelyssä. Vinjetointia, elikkäs varjostusta kulmissa, olen havainnut vain täydellä aukolla ja täysin laajakulmapäässä. Muutenkin sitä ei normaalissa kuvauksessa juuri havaitse ellei kuvaa taivaita tai seiniä (niinkuin alla). Vähäinenkin aukon pienennys tai polttovälin lisäys poistaa vinjetoinnin käytännössä kokonaan.
Jonkin verran on tynnyrivääristymää laajispäässä, mutta muuten kaikki on ok. Mulla nyt ei tietenkään ole välineistöä sen mittaamiseen enkä nyt jaksa kuvailla ruutupapereita tahi tiiliseiniä. Normaalien kuvauskohteiden kanssa vääristymää ei juuri havaitse poislukien juuri tiiliseinät, viivasuorien rakennusten kohtisuora kuvailu tai shakkimatsin kuvaaminen ylhäältäpäin.
Automaattitarkennus
Tamron sisältää tarkennusmoottorin itse objektiivissa, joten se automaattitarkentuu myös Nikonin järkkäreissä, joissa ei ole tarkennusmoottoria (mm. D40, D3000 ja D5000). Moottori ei kuitenkaan ole näitä kehittyneempiä hiljaisempia ultraäänimoottoreita, joten se pitää huikkasen ääntä (tärinävaimentimen lisäksi) tarkennettaessa. Ääni ei kuitenkaan ole hirmuisen kova, mutta ehkä kuitenkin huomioitava seikka hiljaisuutta vaativissa tilanteissa. Joskin sulkimesta ja peilistä tulee kuvaottohetkellä kovempi ääni kuin tarkennusmoottorista.
Tarkennus toimii moitteetta useimmissa valaistusolosuhteissa, mutta havaitsin sen sahaavan enemmän ja lukittuvan vähän heikommin pimeässä kuin Nikkoreiden AF-S lasit. Hyvässä valossa se on riittävän nopea ja tarkka. Tarkennuskaavion kuvaaminen ei paljastanut etu- tai takatarkenteisuutta.
Tärinävaimennus
Tamron kutsuu sitä nimellä VC, Vibration Compensation (vrt. Nikon VR: Vibration Reduction, Canon IS: Image Stabilation, Sigma OS: Optical Stabilation). Elikkäs oben sisällä on lasielementtejä… ilmeisesti jotain enemmän tai vähemmän irrallaan hyllyviä, jotka korjaavat tärinästä aiheutuvaa epätarkkuutta. VC systeemi pitää vähän surisevaa ääntä ja se käynnistyy tarkennettaessa (laukasinnappia painettaessa puoliväliin). Tämä Tamron onkin ensimmäisiä valovoimiasia peruszoomeja, joissa tärinänkorjaus on mukana. Helpottaa kuvaamista pitkillä valotusajoilla kun tämmönen laiskimus ei viiti kolmijalkaa raahata mukana tai ei ole nikkaroinut vänkää kivääritukea.
Kokemukseni VC:stä on vain positiivisia. Esim. ylhäällä oleva ruokamestakuva on suljinajalla 1/8 sekuntia. Hitaammillakin tulee vielä kelvollisia kuvia. Alhaalla ääriesimerkki. Kuvasin karkkipussia polttovälillä 50mm VC päällä ja pois valotusajalla 1 sekunti.
Loppumietteet
Hyvä lasi tuo on. Ja hintaansa nähden joka jenin väärti. Vastaava valovoimainen Nikkor (ilman VR:ää) on hinnaltaan yli kaksinkertainen. Tosin Tamronin kohdalla joutuu vähän joustamaan AF:ssä ja viimeistelyssä (ei kumitiivistettä, ei suojapussia). Lasi on kuitenkin hyvinkin suositeltava vaihtoehto perus kittilasin tilalle, jos lompakko kestää vähän korkeamman hinnan ja kunto kestää suuremman painon.
Lasin tuoreuden takia netissä ei hirviästi ole vielä arvioita, mutta tässä pari linkkiä.
Käyttäjäarvio: http://www.photoshopphotography.com/tamron-17-50-vc-review/
SLRgear: http://www.slrgear.com/reviews/showproduct.php/product/1297/cat/23
Bah! Olin tänään aamulla normaaliin tapaan vähän myöhässä duuniin lähtemisen kanssa. Perinteisesti herään kyllä ajoissa, mutta lähes aina jumittelen sitten koneella niin että tarvittavat aamutoimet täytyy tehdä pikakelauksella. Puolivälissä metroasemalle alkoi jokin vaivaamaan… selvästikkään kaikki ei ollut niin kuin piti. Mikä tässä on erilaista normaalista arkipäivästä?!? Kumma fiilis kaupungissa.
Sitten se iski jostain takavasemmalta. Missä hemmetissä kaikki ihmiset on? Vain muutama siellä täällä. Missä on kaikki ne arjen sankarit, nuo tummapukuiset työmuurahaiset? Nopeasti kalenteri laukusta ja tarkistus… prkl… tänään on kansallinen vapaapäivä ja mä olen käppäilemässä aamuvarhasella töihin!! Tunsin itseni jokseenkin tyhmäksi (mikä tosin ei ole uusi tunnetila). Lisätäkseen ironista piikkiä lihaani ko. vapaapäivä on “Työn päivä“.
No, eipä haittaa vaikka mielellään oisin nukkunut vielä pari tuntia lisää.
Vähemmän tekstiä enemmän kuvia. Seuraavassa pieni kuvakollaasi marraskuun alkupuolella tehdystä reissusta Naraan. Kohteet melko pitkälti vanhoja tuttuja mm. Isuien ja Kasuga Taishan puutarha. Suurempia kuvia voi sitten tölläillä tuolta Flickrin puolelta. Pyrin pitämään kuvat tässä blogissa kohtuullisen pieninä, jotta luettavuus ja sivun latautuvuus ei kärsi, jos kuvien lähempi tarkastelu ei kiinnosta.
Paistaa se päivä risukasaankin.
Pepsi Azuki
Ken muistaa Pepsi korporaation edellisen myrkytysyrityksen? No, se ei ihan uponnut, mutta ei sentään saanut pienintä mahdollista arvosanaa. Nähtävästi Pepsin heput on lukenu plokia ja päättivät pistää kerralla huonommaksi. Otetaan ällöpunainen sokerilitku ja lisätään siihen makua… ja ei mitä tahansa makua, vaan PAPUA!!! …ei Uusi-Guinea vaan se chili con carnen ja muiden sapuskojen ainesosa. Azukipapu on punainen kaikenmoisissa itämaisissa sapuskoissa ja jopa jälkiruuissa esiintyvä otus. Sen täällä vikkelästi huomaa että kun länkkärilandiassa papu on yleensä suolanen sapuska, niin täällä se on useimmiten makea ainesosa. Weird!
Juoma tuli ilmeisesti markkinoille jo lokakuussa, mutta vasta nyttemmin se iski silmään (ja makuhermoihin). Kielen nystyröiden kutittelu ei tällä kertaa tuntunut hyvältä, mutta maku ei ollut sentään niin huono kuin Pepsi Shisossa. Parempi huonousyritys seuraavalla kerralla, Pepsi. Joskaan makua ei voi kehua. Mitä tähän voi sanoa… japanilaiset tykkää kaikesta kummallisesta… tykkäisköhän tästä Azuki? (eheh… huonohko inside-vitsi, pahoittelemme)
Viime sunnuntaina suomalainen iskuryhmämme kävi Kaiyukanissa ja Suntory Museossa ihmettelemässä IMAX-elokuvaa Under the Sea 3D. Laittelen ehkä jossain vaiheessa nettiin pari valittua kuvaa akvaariosta.
Suntory Museossa pyörii kaksi vesiteemaista IMAX-leffaa epäilemättä läheisen akvaarion takia. Yksi näytös maksaa 1000 jeniä ja kombolipun saapi suhteessa alennettuun hintaan. IMAX-teatterissa siis laitetaan päähän semmoiset ultimaalisen dorkat muovirillit, jotka mahdollistaa 3D efektit leffassa. Selostus on tuolla japaniksi, mutta halutessaan saa käyttöönsä langattomat kuulokkeet, joista horina tuleekin lontoolla. Itse elokuva oli vaikuttava kokemus ja sopi hyvin akvaariovierailun päätteeksi. Vähän leffan alkamisen jälkeen ei kummat rillitkään haitanneet ja pystyi nauttimaan näkymistä. Nuita 3D-leffoja on vähän vaikea selittää järkevästi… jos et ole käynyt niin käy ihmeessä.
Visuaalinen puoli oli siis kunnossa, mutta valitettavasti audiopuoli feilas pahasti. Vaikka kuulokkeet oli hyvän maineen omaavia Sennheisereita, niiden toiminnassa ei ollut kehumista. Kolmihenkisen testiryhmämme kaikki kuulokkeet suhisivat. Yhdellä selostus kuului moitteetta, toisella ääni pätki jonkin verran ja puheesta tuli perille noin 70% ja kolmannella puhetta kuului noin sekunnin pätkiä ½-1 minuutin välein… Veikkauksia kuka veti lyhimmän korren, kenelle jäi pata-akka käteen, kelle nakki napsahti, kenen kebabista löyty viisisenttinen kihara karva, kuka astui purkkaan ja sen jälkeen heti vessapaperiin… ?
No, ääniongelmista huolimatta ohjelma oli helposti seurattavissa.
Suosittelen (varauksella).
Jos joitain nyt sattuu digitaaliset järjestelmäkamerat kiinnostamaan, niin tässä on jonkinmoinen selostus ensimmäisistä käyttökokemuksista tuon uuden hankintani kanssa. (jos ei kiinnosta niin tämän artikkelin saapi skipata hyvällä omallatunnolla… en suutu) Taidan vielä olla uuden kameran kanssa “kuherruskuukaus” -vaiheessa, joten kannattaa huomioida että arviot voi olla ehkä vähän sokeita puutteille.
Pidemmittä puheitta aloittakaamme.
Nikon D300S on ko. valmistajan APS-C kokoisella kuvasensorilla varustettujen kameroiden lippulaiva. Se on päivitetty versio noin pari vuotta sitten julkaistusta D300:sta. Isoimmat muutokset vanhempaan versioon ovat videokuvauksen lisääminen, SD + CF muistikorttipaikat, muutokset kontrolleissa ja muutamia muutoksia kuvausnopeuteen sekä automaattitarkennukseen (jälkimmäinen ilmeisesti softamuutoksilla). Runko yleisilmeeltään ja sensori ovat säilyneet ennallaan. Ominaisuuslistausta voipi käydä kurkkaamassa yllä olevasta linkistä Nikonin sivuilta. Keskityn tässä artikkelissa enemmänkin omiin fiilareihin ko. kamerasta.
Runko
D300S:n runko on lujaa magnesiumseosta ja sen huomaa heti ottaessa kameran käteen. Sormet tuntevat kylmän metallin, joka viestii korkeammasta kestävyydestä verrattuna kuluttajakameroiden muovisuuteen. Kameralla on myös metallirakenteen seurauksena jonkusen verran painoa… ilman objektiivia lähes kilon verran. Käytössä tuntuu että kyseessä ei ole mikään lelu, vaan lähes tankkimainen kokonaisuus. Toki FF-kamerat, kuten D700 ja D3s, ovat vieläkin painavempia, mutta silti D300S:n kohdalla ei puhuta enään mistään tavalliseen käsilaukkuun tungettavasta tykistä. Mutta on lujasta rakenteesta hyötyäkin jos onnistuu kolhimaan kameraa (olen sähläri) tai sitten sillä voi kolkata mahdollisen rosvon pimeällä kadulla (suosittelen heiluttamaan kameraa ison zoomilasin kanssa kaulanauhasta pitäen laajoissa kaarissa moukarin tapaan). Kaikenkaikkiaan D300S tuntuu pirun hyvältä kädessä ja tasapainoiselta vähänkin kookkaampien lasien kanssa.
Koko verrattuna 0,5 litran limupulloon ja perus pankkikorttikokoon:
Huom! Tamron obe ei ole ihan sieltä pienimmästä päästä, joten se voi saada kameran näyttämään pienemmältä kuin oikeasti on.
Nappulat
Ne tuntuu olevan melkoisen hyvin sijoitettu. Erinäisten arvioiden mukaan Nikonin ergonomia on yleisesti ollut hiukkasen kilpailijoita edellä ja voin yhtyä tuohon mielipiteeseen. Nappulat tuntuvat olevan loogisesti sijoitettuja ja toiminnot saa käyttöön suuremmin näyttövalikkoihin menemättä. Vielä joudun välillä katselemaan mitä painan, kun sijainnit eivät ole selkäytimessä. Vanhempaa versiota en ole käyttänyt, mutta muutokset näppäinsijainneissa ja -toiminnoissa vaikuttavat ihan fiksuilta ratkaisuilta.
Etsin ja näyttö
Etsin kattaa koko 100% kuva-alasta, eli toisin sanoen kuvaaja näkee juuri sen alan mikä tallentuu kuvakennolle laukaisinta painettaessa. Tämä on yllättävän harvinaista järjestelmäkameroissa. Edes kalliimmat FF-kamerat eivät moista ominaisuutta tarjoa. Mieleeni tulee vain yksi toinen kamera (Canon 7D) D300 ja D300S:n lisäksi, jossa on 100% etsin.
Näyttö on 920000 pikseliä (640×480) ja 3 tuumaa. Ei valittamista. Suuri tarkkuus helpottaa otettujen kuvien arviointia heti kuvaamisen jälkeen. Jotkut voi ehkä jäädä kaipaamaan D5000:n ja eräiden pienempien kameroiden kääntyvää näyttöä, joka helpottaa sommittelua hankalissa kuvausasennoissa. Valikkohierarkia tuntuu melko hyvältä, joskin jotkut toiminnot voisi olla nopeammin saavutettavissa (ne voi kyllä asettaa omaan “pikamenuun”, jos haluaa, mutta en ole jaksanut sen kanssa räpeltää vielä).
Automaattitarkennus
D300S sisältää tarkennusmoottorin rungon sisällä. Tämä tarkoittaa sitä että käytännössä kaikki vuoden 1970-paikkeilta lähtien valmistetut Nikkor-objektiivit automaattitarkentuvat tässä kamerassa. No, itse en moisia omista, mutta lienee tärkeä pointti jollekkin pidempään valokuvausta harrastaneelle. Laadukas lasihan ei “vanhene” läheskään samaan tahtiin kuin runkoteknologia. Nykyäänkin ominaisuus on edelleen tärkeä, koska kaikki kolmannen osapuolen lasit eivät välttämättä sisällä tarkennusmoottoreita, vaan turvautuvat runkoon tarkennusruuvin kautta (esim. hankintalistalla oleva mainio Tokina 11-16mm f2.8 laajiszoomi). Käyttökokemusta siis moottorin toiminnasta ei vielä ole, koska nykyiset lasit sisältää omat tarkennusmoottorit.
Ehkä suurimpia ihastuksen aiheita henk. koht. kamerassa on mainio automaattitarkennussensori. D300S:ssä on arvostelijoiden kehuma 51-tarkennuspisteen järjestelmä. Se oli aikas iloinen muutos siirtyessä aikaisemmista 3-11 tarkennuspisteen kameroista. 51-pistettä kattaa lähes koko kuva-alan mahdollistaen täten tarkentamisen sommitelmassa juuri haluamallaan tavalla. (Huom! Pienellä syväterävyydellä “tarkenna ja uudelleensommittele” -menetelmä aikaansaa takatarkenteisia kuvia.) Tarkennusjärjestelmä voi halutessa seurata kohdetta kuvatason lisäksi myös syvyyssuunnassa. Tämä osoittautui toimivan hyvin… ainoa ongelma oli enään kuvaajan refleksit pitämään kohde suunnilleen ruudussa.
Kuvailu
Kuvausparametreja voi säädellä laajasti… tai sitten automatisoida melko pitkälle, jolloin D300S:n saa muuttumaan isoksi point&shoot -kameraksi. Itse olen automatisoinnissa lähinnä jättänyt ISO-herkkyyden kameran valittavaksi. Auto-ISO toiminto wörkkii ihan kiitettävästi esim. käytettäessä A, S ja M -kuvaustiloja. D300S ainoana tämän hintaluokan kamerana mahdollistaa auto-ISO:n säätämisen esim. pisimmän suljinajan ja suurimman ISO-arvon (itselläni 1/15s ja 3200). Minulla auto-ISO on toiminut järkevästi, mutta joitain ongelmia on raportoitu sitä käytettäessä salamakuvauksen yhteydessä… en henk.koht. pidä salaman käytöstä, vaikkakin pienellä opettelulla ja täytesalamalla saisi ehkä parempia kuvia.
Automaattisessa valkotasapainossa ei ole valittamista sen mitä olen suoraan kameran JPEG:jä katsellut. Kuvaan kuitenkin RAW-muodossa, joten tarvittavat valkotasapainon säätelyt teen jälkikäsittelyssä. Valotuksen mittaamisesta huolehtii noin tuhannen pisteen sensori ja en ole havainnut siinä moitittavaa.
Active D-lighting simuloi tavallaan HDR-kuvaamista laajentamalla keinotekoisesti dynaamista aluetta… tai siis käytännössä tekee pienimuotoista tonemappingia. Ei luonnollisestikkaan vedä vertoja oikein tehdylle HDR-kuvaamiselle, mutta voi auttaa varjojen yksityiskohtien esiin tuomista. Jälleen ko. funktiota käytetään jälkikäsittelyssä kuvattaessa RAW-muodossa.
D300S:ssä on pyöreästi 12Mpikselin kenno. Käytännössä se on aivan riittävä koko minulle. Resoluutioero 12mpix:in ja esim. 20mpix:in välillä ei ole havaittavissa yleensä edes A3:kokoisissa tulosteissa. Epäilen etten tule koskaan moisia julisteita tulostelemaan, joten pienemmästä pikselimäärästä on vain hyötyä pitäen tiedostokoot järkevämpinä. Lisäksi nykyisen objektiiviteknologian resoluutio APS-C -kokoisilla kennoilla alkaa olemaan rajoittava tekijä, ei niinkään pikseleiden määrä. Edelleen kameralla otettujen kuvien laatu riippuu melkeinpä enemmän käytetystä lasista, joten en tässä tarkemmin sitä käsittele (joskin ei minulla ole ammattitaitoakaan/kokemuspohjaa moiseen). Näytekuvina voitte pitää viimeaikaisia blogissa esiintyneitä otoksia, katutaiteilijafotoja lukuunottamatta. Huom! Usein JPEG-konversion jälkeen siltakameran ja järkkärin kuvia ei juuri voi erottaa laadullisesti toisistaan.
Kohina on varsin siedettävää suurillakin herkkyyksillä. Kohina (tai kohinan poiston vaikutus yksityiskohtiin) olisi havaittavissa vain erittäin suuria tulosteita tehdessä tai kuvia rajattaessa rankalla kädellä.
Korttipaikat
Ehkä vähän hölmöä laittaa oma osio korttipaikoille, mutta mielestäni sen toteutustapa on yksi D300S:n silmiinpistäviä ominaisuuksia. Eli kamerassa on siis korttipaikat sekä SD- että CF-korteille. Edellisiä käytetään useimmiten kuluttajakameroissa ja jälkimmäisiä ammattikameroissa. CF-kortit ovat kookkaampia ja yleensä nimellisesti nopeampia sekä omaavat paremman tila/hinta -suhteen. Eli siis tämä tarkoittaa että alemman hintaluokan kamerasta siirtyvän ei tarvitse heti uusia kortteja välttämättä hankkia.
Systeemin nerokkuus piileekin enemmänkin tiedostojen lajittelussa. Kamerassa voi säätää monipuolisesti mihin korttiin tai miten kuvat tallentuvat esim. varmuuskopio tai “ylivuoto” -moodit. Itse olen asettanut että kuvatessa kamera tallentaa automaattisesti kaksi tiedostoa samasta kuvasta. RAW-tiedosto suurempana tallentuu nopeammalle CF-kortille ja JPEG-kopio SD-kortille. Tällöin saan valmiin JPEG-tiedoston nopeasti nettiin siirtämistä tai kaverin muistikortille siirtämistä varten ilman tarvetta jälkikäsittelylle. Mutta lisäksi saan RAW-tiedoston, jota voin tarkemmin säädellä häviöttömästi halutun laiseksi ja muuntaa se esim. TIFF-muotoon kuvamanipulointia varten.
Lisäksi olen asettanut videotiedostot tallentumaan SD-kortille, koska kortin tallennusnopeus ei kuitenkaan rajoita videokuvaamista. Lisäksi JPEG:ien ollessa murto-osa RAW-tiedoston koosta on SD-kortilla enemmän tilaa (molemmat kortit ovat 8GB:n kokoisia).
Video
D300S edeltäjästään poiketen voi kuvata 720HD -videokuvaa 24fps. Itse en hirviästi videoinnista välitä, mutta varmasti ko. ominaisuus on kätevä esim. häitä kuvatessa, kun appiukko on lausumassa koskettavaa puhetta. Varoituksena täytyy sanoa että HD-video täyttää isommatkin muistikortit kovin äkkiä. Valittavana on myös vaihtoehto kuvata pienemmällä resoluutiolla. Edelleen useimmista muista valokuvakameroista poiketen D300S mahdollistaa automaattitarkennuksen kuvauksen aikana. Menetelmä nojaa kontrastieroon eikä nopeampaan vaihemuutostarkennukseen, joten se ei ole mikään “pikajuoksija”. Lisäksi linssien tarkennusmoottorit (myös uudemmat ultraäänimoottorit) pitävät jonkin verran ääntä, joka tallentuu sitten rungon mikin kautta videolle (esim. minun Tamron vanhantyyppisine tarkennusmoottoreineen tekee iloisen “rup rup rup” -äänen videoon). Ratkaisu on läntätä videoihin musiikki päälle tai käyttää erillistä stereomikrofonia.
Ohessa lyhyt videopätkä köysiradalta. Katsoaksesi sen HD-laadulla mene videon otsakkeesta Vimeon sivuille ja laajenna video kuvaruutuun oikean alakulman painikkeesta.
Loppusanat
Kaikenkaikkiaan varsin mainio kamera. Moitittavaa on vaikea löytää. Tosin useita arvioita lukeneena tiesin etten osta sikaa säkissä. Ominaisuuksia on sen verran että kuvien laatu on varmasti kuvaajasta kiinni ja kamera ei ainakaan piiitkään aikaan rajoita kehittymistä valokuvaajana. Ehkä huonona puolena voi nostaa esiin painon, joka voipi pidemmän päälle rasittaa olkapäitä, jos kameraa roikottaa hihnassa. Se voi olla ratkaisevaa vanhemmilla kuvaajilla tai muuten vaan heikkokuntoisemmilla. Itse valitsen paljon mieluummin tämmöisen painavemman tukevan käyttöä kestävän rungon, kuin muovisen heppoisen kameran, jonka kolhimista saisi alati olla pelkäämässä. Toistaiseksi D300S laatu on pitänyt kutinsa, mutta tulen toki raportoimaan (itkemään), jos havaitsen jotain perustavanlaatuista vikaa siinä.
Pari linkkiä:
Digital Phography Review arvostelu: http://www.dpreview.com/reviews/nikond300s/page30.asp
Nikon Digitutor D300S:n huomionarvoisimpiin ominaisuuksiin: http://www.nikondigitutor.com/eng/d300s/
Vastailen mielelläni kysymyksiinne / kommentteihinne niin hyvin kuin osaan.
(arviota uudesta Tamron 17-50mm f2.8 VC -objektiivista myöhemmin)
Jatkoa aikaisemmasta artikkelista.
Vanhalta padolta oli vielä jonkinmoinen nousu, kunnes saavuttiin köysiradan väliasemalle. Matka siihen suuntaan oli kuitenkin huomattavasti lyhyempi kuin paluumatka radan alkupäähän olisi ollut. Patojärveltä lähti kapoinen mutkitteleva ja kohtuullisen jyrkkä polku ylös vuoren rinnettä puiden lomassa. Pieni pätkä asfaltoitua tietä ja lopulta näkyikin jo ilmassa leijuvia pampuloita. Äippä jaksoi todella hyvin kiipeillä (noin… riittääkö tämä kehu?).
Kiikkerän kopperokyydin jälkeen olimmekin huipulla, jossa sijaitseepi yrttipuutarha. Henk.koht. herbsit ei juuri napanneet, eikä houkuttelevuutta lisännyt pääsymaksu. Keskityin mieluummin “tyylikkäiden” rakennusten ja alla levittyvän Koben iltavalaistuksen kuvaamiseen. Tuolta Shin-Koben köysiradan huipulta on ihan hulppeat näkymät, joskin vielä paremmat olisi kuulemma Rokko-köysiradan päässä. Tämä nyt katsastettu köysirata on tosin sijainniltaan paljon kätevämpi sen ollessa ihan kävelymatkan päässä Sannomiyan asemalta ja Shin-Koben aseman kyljessä.
Lopuksi sitten kiva köröttely kopperossa takas alas ja paikalliseen ravitsemusliikkeeseen vetelemään iltamätöt kitusiin. Aterioinnin seurana oli mestan omistajan hauva. Se ihan muina musteina kävi omatoimisesti ulkona asioillaan, tsekkaili asiakkaita ja antoi rapsutella itseään. Mahojen täyttämisen jälkeen oli aika köpötellä takaisin Sannomiyaan, ottaan kondiksesta vähän evästä ja puksutella junalla takaisin Osakaan.
(pitkällä valotusajalla saa kivasti ihmiset katoamaan kaduilta. Tarkkasilmäisimmät voi havaita isosta kuvasta muutamia “haamuja”. Spooooky!)
Huomenissa vieraiden pitäisi lennellä Suomeen, mutta nuo Finnairin lentäjät ei haluukkaan näemmä laittaa koneita ilmaan. Osaka-Helsinki lento on peruttu. Ihmetyttää että noiden lentopojujen pitää alvariinsa olla lakossa. Tuntuu että vastahan ne oli jotain vuosi sitten viimeksi tai jotain.
No, huomenissa ehkä pääsevät jotain kautta Helsinkihin.
Suntory 白い桃のなっちゃん
Tämä juoma edustaa Suntoryn tuommoista ilonaamamehusarjaa, josta yhden edustajan olin jo arvostellut aikaisemmin. Tällä kertaa juomaa ei tarvihte höskytellä, vaan kyseessä oleva drinksu kuuluu näihin Calpis-tyyppisiin maitomehujuomiin. Makuna tällä kertaa persikka. Ihte mehua juomassa on käytetty hurjat 1 %. Muita aineksia on maitojauhe, makeutusaineet, kalsium ja perus lisäaineet. Maku on selkeän persikkainen, joskin mielestäni vahvasti esanssinen. Ulkonäkö vastaa veden ja maidon sekotusta.
Ihan jees, juotava, muttei huippuluokkaa.
RSS - Posts