You are currently browsing the category archive for the 'Perinteet' category.
Toofuku-ji on itse-asiassa temppelialue, eikä niinkään yksittäinen temppeli. Rakennukset on siellä kohtuullisen vanhoja. Temppeli on perustettu vuonna 1236 ja sieltä löytyypi koko Japanin vanhin pääportti (viimeinen kuva). Nykyiset rakennukset ajoittuvat 1400 luvulle jolloin mesta kasattiin uudelleen tulipalon jäljiltä. Toki japanilaiseen tapaan mestoja on vuosien varrella fiksailtu sieltä täältä, joten ne on käytännössä vähän kuin vaarin vanha kirves tai Theseuksen laiva.
No, näihin aikoihin mesta on kuuluisa lukuisista vaahteroistaan, mistä seuraa valtava väenpaljous. Koitin olla näppärä ja saapua paikalle aamuvarhaisella (klo 9) välttyäkseni ruuhkalta, mutta se oli toiveajattelua. Mestoilla kävelin sitten töpöttelyvauhtia ihmispuron mukana. Itse pääpuutarhasta eteenpäin on sitten muutamia erillisiä maksullisia pienempiä puutarhoja, joissa ihmisiä on sitten huomattavasti vähemmän. Toofuku-ji on kätevästi Osakasta tulevan Keihan-rautatielinjan varrella kävelymatkan päässä asemasta. Turisteille suosittelen menemään paikalle viikolla ruuhkien välttämiseksi.
(normaalisti pyrin välttämään ihmisiä kuvissa, mutta tuosta asettelusta oli pakko ottaa foto. Yksinäinen naikkonen sopii tuohon kuvaan mielestäni.)
(Aluksi lehvästön PacMan -muoto kiinnitti huomiota, mutta sitten huomasin että taustalla oli aika vastaava muoto havupuussa. Pieni asennon hakeminen ja vastaavuus korostuu kivasti.)
(Tähän tilanteeseen olisi kyllä tarvinnut polarisaatiosuodatinta. Heijastukset pois ja värit paremmin esiin.)
Jatkoa aikaisemmasta artikkelista…
Temppelikiertelyn jälkeen suunnistimme Kioton JR-keskusaseman suuntaan yhden hotellin alakerroksessa majailevaan teppanyaki-ravintolaan. Nälkä oli jo käppäilyn seurauksena aikasmoinen. Ja vaikka kokin puuhailujen katsominen ja kuvaaminen oli ihan kivaa, niin oli se myös kidutusta, kun halusi jo päästä syömähän.
Teppanyakimestoissa on siis ruokailupöydän edessä kuumeneva rautalevy, jonka päällä kokki tulee sitten väsäilemään sapuskat seurueelle. Tämmöisiin mestoihin kannattanee tulla suuremmalla porukalla, jolloin normiraflaa hieman korkeampi hinta jakautuu useammalle häiskälle. Teppanyaki on myös aika seiffi valinta nirsoille ruokailijoille, koska menu on useimmiten aineksiltaan aika länkkäriystävällinen ilman paikallisia outouksia. Tämän kertainen muonituskeskus oli teemaltaan hyvin Eurooppalainen lukuisine erikoikoisine haarukoineen ja veitsineen eri ateriaosuuksia varten. (joo… myönnän, sotkin liinan)
Kokkia kovasti huvitti meidän pelleily kameroiden kanssa… otti sen siis ihan huumorilla. Tämmösissä paikoissa tulee myös rupateltua chefin kanssa, ja “yllättäen” puhe kulkeutui käsittelemään Suomea. Hänellä oli tuttu, joka oli käynyt Suomessa häälomalla (mikä lienee aika suosittua, koska lähes jokaisella on ainakin yksi tuttu, joka on tehnyt näin).
Olimme tulleet ravinteliin viimetingassa ja täten olimme myös viimeiset asiakkaat. Varsinaisen safkailun jälkeen syötiin jälkkäriä buffet-tyyppisesti. No, me ei viimesinä asiakkaina paljoa kainosteltu ja maistettiin kaikkia laatuja… joitakin jopa kahdesti/kolmesti. Lopulta piti lyllertää raflasta ulos että saavat ovet säppiin.
Alkuperäinen suunnitelma oli mennä safkan jälkeen Tofuku-ji temppelille, joka on suosittu paikka ruskan kyyläilyyn Kiotossa. Mutta mutta… olimme liian hitaita liikkeissämme ja syömisissämme, joten se paikka oli jo ehtinyt mennä viiden aikaan kiinni. (kävin myöhemmin Tofuku-ji:ssa päiväsaikaan. Siitä sitten enemmän toisessa artikkelissa.) Sen sijaan päätimme lähteä Kyomizuderan iltavalaistushäppeninkiin. Sen alkamiseen oli kuitenkin hieman aikaa, joten poikkesimme matkan varrella Higashi-Honganji temppelille.
Ko. mesta on yli 100 vuotta vanha, jolloin se rakennettiin uudelleen tulipalon jäljiltä. Eli vanhempi kuin monet muut temppelit, koska Kiotoon ei juuri noita jenkkien lentäviä tulitikkuja tipahdellut. Saavuimme paikalle juuri temppelin “normaalin” toiminnan sulkeutuessa. Myöhemmin paikka avattaisi uudelleen perinnemusiikkikonserttia varten. No, onneksi temppelin ystävällinen henkilökunta kuitenkin päästi meidät mestoille ja saimme nauttia todella harvinaisesta herkusta, hiljainen pyhä paikka ilman yhtään muuta vierailijaa (kunnes esitys alkaisi). Ilta tummui hiljalleen ja taivas muuttui syvän siniseksi.
Lopulta kampesimme pitkän päivän kuluttamat luumme Kioton itäisille kukkuloille Kiyomizuderalle. Tuo iltavalaistushäppeninki on äärimmäisen suosittu ja varsinkin noin viikonloppuna immeisiä on kuin pipoa. No, ei muuta kun virtaan sukeltelemaan. Totesimme molemmat jo alkuvaiheessa että kuvien laatu tulee olemaan surkia. Kolmijalkoja ei ymmärrettävistä syistä sinne saa tuoda (enkä mä semmosta muutenkaan viittis raahata). Joten minimaalinen valaistus ja ihmismassat loivat omat haasteensa näppäilylle. Mähän en mitää ihmisiä halua mun kuvia rumentamaan! Ha!
Työkamulla nyt oli vähän helpompaa full frame -kameransa ja täten huomattavasti isomman sensorikennonsa kanssa. Itse jouduin käyttämään oikeen kunnolla uuden kameran tilbehöörejä siedettävien kuvien aikaansaamiseen. ISO-herkkyyttä en viittinyt nostella 1600 ylemmäksi ettei tarvihte kohinavähennystä liikaa käyttämään (pehmentää yksityiskohtia). Joten ei muuta kuin vakaa käsi, pitkähkö valoitusaika, luottoa Tamronin VC:hen, viivästetty valotus ja mirror up -moodit käyttöön. Heikoin lenkki oli vakaa käsi ja kun sopivia tasoja “hand off” kuvailuun ei oikeen löytynyt niin tulokset on mitä on.
Jos joku kuvittelee ottavansa idyllisen kuvan Kiyomizuderasta tuohon aikaan mukavalla usean sekunnin valotuksella tulee pettymään. Se yleisesti tekisi ihmiset miellyttävämmäksi sameaksi massaksi, mutta ongelmaksi muodostuu heidän pikku pokkarikameransa. Niiden salamalaitteet auttavat valotuksessa maksimissaan muutaman metrin päähän, mutta “kivasti” ne haluaa silti niillä räiskiä ottaessaan maisemakuvia temppelin “parvekkeelta”. Sanomattakin selvää että sen seurauksena muuten mukava ja tunnelmallinen pitkän valotuksen kuva muistuttaakin lähinnä kimaltelevaa disko-baaria suoraan 80-luvulta. (end of rant)
No saldona oli lopulta muutamia ihan kivoja kuvia kunhan niitä ei printtaile kuin maksimissaan A4 kokoisina. Kiyomizun jälkeen tiemme erkanivat. Työkamu puksutteli koilliseen ja minä tuttua Keihan-linjaa käyttäen takaisin urbaaniin Osakaan.
Menin vähän aikaa sitten valokuvausta harrastavan työkaverin kanssa kiertelemään Kiotoa ja kuvailemaan syksyn lehtiä (紅葉). Me kun molemmat ollaan kohtuu saitoja niin tarkoituksena oli lähinnä tsekkailla ilmaisia temppeleitä ja paikkoja. Ensimmäisenä käppäilimme Nanzen-ji temppelille, joka sijaitsee itä-Kiotossa. Se on vuonna 1291 perustettu zen-temppeli, mutta ei kuitenkaan näitä Kioton merkittävimpiä nähtävyyksiä. Alueen erikoisuutena on vahvasti eurooppalaistyylinen akvedukti, jolla aikoinaan kuljetettiin vettä vuorilta Kioton kaupungin tarpeisiin. Vesi virtaa siinä yhä, joskin entisen käyttötarkoitukseen nykyisten puhtausvaatimusten takia sitä ei enää käytetä.
Matkan varrella oli Eikan-do temppeli. Varsin suosittu kohde ruskan aikaan, mutta 1000 jenin sisäänpääsymaksu ja ihmisten paljous ei houkuttanut astumaan sisään. Nappasimme muutamia kuvia aitojen ulkopuolelta ja jatkoimme matkaa.
Seuraava etappi oli Shinnyo-do. Mäen päällä keskellä Kiotoa sijaitseva vuonna 984 perustettu pyhä paikka. Ja tärkeimpänä ominaisuutena… ilmainen. Tuolla alueella ruska oli jo jokseenkin loppupuolella ja osa puista oli pudottanut lehtensä. Onneksi suurin osa puista oli vielä hyvissä väreissä ja sääkin oli kohtuullisen suotuisa kuvailulle. Tosin välillä meidän hommat meni ihan pelleilyksi eikä optimaalisten fotojen ottamisesta tullut mitään.
Sitten aloimme matkaamaan Kioton keskusrautatieaseman suuntaan. Matkan varrella oli Konkaikomyo-ji, josta nappasimme muutaman kuvan. Olimme aikataulusta myöhässä, joten emme ehtineet jäädä pitkään palloilemaan. Päivän suunnitellut kohteet ei ollu vielä katsastettu ja ne usein sulkeutuvat viiden aikoihin.
Päivän loppupuolen tapahtumat ja kuvat sitten seuraavassa artikkelissa.
Fushimi Inari Taishalla (伏見稲荷大社) ei ole juuri mitään yhteistä nimen lisäksi Lapin kylän ja järven, Inarin, kanssa. Tämä paikallinen Inari on Shinto-uskonnon riisin ja maallisen mammonan jumala. Vaikka onkin Shintolaisuudesta lähtöisin on ko. jumala suosittu myös buddhalaisuudessa. Täällä ei olla turhan tiukkoja noiden uskontojen rajojen kanssa… jokainen uskokoon mitä tahtoo. Kiotossa sijaitseva pyhäkkö on kaikkien maan noin 40000 Inari-pyhäkön pääkallonpaikka. Kitsune on ketunhahmoinen jumalten sanansaattaja, jonka patsaa koristavat näitä Inari-pyhäkköjä. Tuolla repolaisella on usein avain (riisivarastoon) suussaan. Aika jäyhän viilee elukka.
Jos joku on koskaan vähänkään useamman kuvan Japanista nähnyt, on varmaan törmännyt tämmöisiin fotoihin. Nämä punaporttikuvat ovat juuri täältä Fushimi Inarista. Toki punainen torii on tyypillinen shintopyhäköille, mutta täällä homma on niinsanotusti lähtenyt lapasesta. Itse pyhäkön takana nakottaa Inari-vuori, jonka rinteillä risteilee polkuja ja majailee ajoittain pienempiä shintopyhäkköjä. Nämä toriit ovat lahjoituksia japanilaisilta yrityksiltä, Inarihan oli mammonan jumala. Niiden määrä on aikas massiivinen ja koko vaihtelee ministä isoon. Toimivatpahan samalla tommoisena hengellisenä mainoksena ko. firmalle. En ole tsekannut toriiden tarkkaa lukumäärää mutta niitä on… ööö… aivan perkeleesti.
Fushimi Inari Taishalle pääsee Osakasta varsin näppärästi suoraan Keihan rautateitä pitkin. Hyppää vaan pois junasta loogisesti nimetyn Fushimi-Inarin aseman kohdalla. En suosittele saapumaan paikalle uuden vuoden aikoihin ellei satu olemaan täysi masokisti. Tällöin kolmen päivän aikana mestoilla pyörii yli 2,5 miljoonaa immeistä. Tosin jos selvii PL hanabista niin selviäisi varmaan myös tuosta ruuhkasta, mutten kyllä keksi miksi uskonnoton länkkäri itsensä sinne sekaan tunkisi.
Muutama foto ko. mestoilta lisää:
Arashiyama
嵐山, elikkäs suomeksi myrskyvuori on Kioton länsilaidalla sijaitseva alue. Siellä onpi erinäisiä temppeleitä ja pyhäkköjä (ylläri ylläri), mutta myös vähän toisenlainen vierailukohde, Arashiyama monkii paaku (嵐山モンキーパーク). Näppärät lukijat arvaa nimestä että siellä asustaa apinoita…. ihan kun sitä ei hokaisi jo alla nakottavista kuvista. Puistossa asustelee useita kohtuullisen kesyjä Japaninmakakeja. Kesyjä sillä tavalla että ne ei juuri ihmisiä pelkää. Puistoon saapujaa varoitellaankin piilottamaan kaikki sapusta hyvin. Mokomat veijarit kun saattavat olla kovin röyhkeitä makupaloja saalistaessaan.
Apinapuisto sijaitsee mäen päällä ja sieltä on ihan mukavat näköalat yli läntisen Kioton. Huipulla on myös ns. turvatalo, jonka sisällä voi vedellä safkaa naamaan ilman apinahyökkejä, tai vaihtoehtoisesti voi ostaa makupalapussukan, josta antaa herkkuja kädellisille ritilän läpi. Järkeä tietty kannattaa käyttää ettei mene liian likelle pikkuisia apinanpoikasia raivostuttaen hurjan apinamamman. Puisto on melkein joka päivä auki, jopa kansallisina vapaapäivinä, mutta sulkeutuu iltapäivällä, joten kovin myöhään mestoille ei kande mennä.
Arashiyaman alueelle pääsee rautateillä joko Hankyu tai JR -yhtiöitä käyttäen, tai vaihtoehtoisesti vähän nostalgisemmin Kioton ainoaa vielä operoivaa ratikkalinjaa pitkin (Randen tram), joka lähtee ihan keskustasta. Arashiyaman alue on varsin tunnelmallinen (ja ruuhkainen) pimeyden tultua ja erilaisten valojen esittäessä värien leikkiä yössä (haa… mikä runollisuuden purkaus!). Jepuli… suosituimpiin temppeleihin saattaapi joutua tuohon aikaan jopa jonottelemaan.
Bah! Olin tänään aamulla normaaliin tapaan vähän myöhässä duuniin lähtemisen kanssa. Perinteisesti herään kyllä ajoissa, mutta lähes aina jumittelen sitten koneella niin että tarvittavat aamutoimet täytyy tehdä pikakelauksella. Puolivälissä metroasemalle alkoi jokin vaivaamaan… selvästikkään kaikki ei ollut niin kuin piti. Mikä tässä on erilaista normaalista arkipäivästä?!? Kumma fiilis kaupungissa.
Sitten se iski jostain takavasemmalta. Missä hemmetissä kaikki ihmiset on? Vain muutama siellä täällä. Missä on kaikki ne arjen sankarit, nuo tummapukuiset työmuurahaiset? Nopeasti kalenteri laukusta ja tarkistus… prkl… tänään on kansallinen vapaapäivä ja mä olen käppäilemässä aamuvarhasella töihin!! Tunsin itseni jokseenkin tyhmäksi (mikä tosin ei ole uusi tunnetila). Lisätäkseen ironista piikkiä lihaani ko. vapaapäivä on “Työn päivä“.
No, eipä haittaa vaikka mielellään oisin nukkunut vielä pari tuntia lisää.
Tämä reissu tuli tehtyä tuossa lokakuun alkupuolella. Se vaan on antanut odottaa allekirjoittaneen kiideiden heltiämistä ja niskasta kiinni ottamista.
Molemmat kohteet sijaitsevat etelä-Osakassa. Sumiyoshiin päässee helpoiten Nanbasta Nankain junilla, kun taas Nagai puistoon pääsee metrolla Tennojista etelään. Paikat ovat hatusta vedetyn arvion mukaan noin 3-4 km:n päässä toisistaan, joten pienellä jaloittelulla voi mestat tsekata samalla reissulla. Samalla voi pällistellä eteläisen Osakan maisemia, jotka poikkeavat aika lailla Nambasta tai Umedasta. Talot ovat matalampia ja täällä risteilee muutamia ratikkalinjoja bussien ja metrojen sijaan.
Sumiyoshi Taisha
Tämä Shintopyhäkkö on koko Japanin Sumiyoshi-pyhäkköjen pääkallonpaikka. Siellä rukoillaan ja muistellaan vanhoja Sumiyoshi-jumaluuksia ja vanhoja legendaarisia keisarinnoja. Pyhäkön historia alkaa tuolla vuoden 200 paikkeilla, joskaan nykyiset rakennukset ei tietenkään ole siltä ajalta säilyneitä. Sumiyoshi Taisha lienee tunnetuin erikoisesta sillastaan. Tämä “rumpusillaksi” kutsuttu puinen jyrkkä kaarisilta muodostaa rummun muodon veden heijastuksen kanssa. Valitettavasti pyhäkkö sattui olemaan tuona päivänä restauroinnissa ja esim. tuo silta oli kokonaisuudessa peitetty. Se niistä idyllisistä kuvista. Täytynee vierailla siellä uudestaan joku toinen kerta.
Yksi kappale Genjin tarinasta sijoittuu Sumiyoshi Taishan ympäristöön, joka vielä tuolloin oli merenranta-aluetta.
Nagai puisto
Nagai puisto on erittäin laaja puistoalue, joka lähinnä sisältää erilaisia urheilufasiliteetteja. Pinta-ala lienee Osakan linnan puiston luokkaa tai vähän ehkä yli, muttei kuitenkaan Tsurumi-Ryokuchin puiston kokoa sentään. Puistossa on liikuntapaikkojen lisäksi Nagain kasvitieteellinen puutarha ja Osakan luonnonhistoriallinen museo. Edellämainitun sisäänpääsymaksu on 200 jeniä ja kombolippu puutarhaan ja museoon kustantaa 300 jeniä. Tyypillisen kasvitieteellisen puutarhan tapaan rehut on aika hyvässä järjestyksessä yleensä ryhmitettynä saman heimon kasveja samalle alueelle. Tyypiltään siis kovin kaukana japanilaisen puutarhan harmonia/luonnollisuus -hakuisuudesta.
Erilaisia kasvilajeja puutarhassa on yli 1000 ja oletettavasti Ryokuchin puiston tapaan pyritään siihen että vuoden ympäri jotkin olisi kukassa. Kotipuutarhurit varmaan saa jotain ispiraatiota näistä lukuisista kukkasista. Minä en niistä juuri mitään ymmärrä… kunhan vain maisemat näyttää hyviltä. Opasteet ovat puutarhassa kelvolliset ja turistin kannalta mukavasti myös länsimaisilla kirjaimilla.
Keskulammessa asustaa jonkin verran elukoita… karppeja, kilpikonnia, paikallisia sorsaeläimiä ja joutsenpariskunta. Keskuslampi suihkulähteineen hallitsee yleiskuvaa, mutta maisemat ovat kuitenkin aika vaihtelevia koko lammen ympäri menevän reitin varrella. Vaikka tuolloin oli kansallinen vapaapäivä niin tämä puiston maksullinen puoli oli suhteellisen rauhallinen eikä hirviää väenpaljoutta tarvinnut sietää. Vierailijat koostuivat lähinnä eläkeläisistä, muutamista lapsiperheistä, valokuvaajista ja maalareista.
Elikkäs tuossa jokin aikaa sitten tuli tehtyä pikaisku luotijunalla Okayaman suuntaan. Aikaa junamatkaan ei mennyt perus “akkari-istuntoa” pidempään. Okayama sijaitsee sijaitsee Osakan ja Hiroshiman välissä meren rannalla. Okayamasta on lähtöisin Momotaroo-tarina pojasta, joka saapuu maankamaralle persikan sisällä ja josta kasvaapi hyvä samurai-heebo. Okayama lienee kuitenkin kuuluisampi Koorakuen-puutarhastaan ja mustasta linnastaan. Se on keskikokoinen kaupunki 700000 asukkaalla.
Koorakuen valmistui vuonna 1700 ja nykyisen muotonsa se sai 1863. Se on yksi “Japanin kolmesta suuresta puutarhasta” ja kokoa sillä onkin noin 133000 neliömetrin verran. Puutarha on tyypiltään ns. kävelypuutarha, jossa risteilee polkuja pitkin poikin. Koorakuen on suunniteltu siten että samat elementit luo erilaisia maisemia riippuen katsojan sijainnista. Polun jokaisen mutkan takan odottaakin aina uudenlainen näkymä. Paikkaa ei kyllä voi mitenkään rumaksi haukkua, mutta jotenkin alueen massiivisuus (ja turistilaumat) tökkii ja henkilökohtaisesti pidän enemmän esim. Naran Isuien-puutarhasta, joka on rauhallisempi, pienempi ja sympaattisempi. Koorakuenia melkein kuvailisi ennemmin puistoksi kuin puutarhaksi jo kokonsa puolesta. Puutarhassa on myös ajoittain perinteisiä viihde-esityksiä. Aikuiset pääsee sisään joko ninjailemalla pummilla tai sitten pulittamalla portilla 350 jeniä.
Okayaman linna on useimmista japanilaisista linnoista poiketen huomiotaherättävän musta. Paikallinen daimio aikoinaan suunnitteli väsäilevänsä uutta pytinkiä ja oli perusteellisen kateellinen läheisen kuvankauniin, ja vitivalkoisen, Himejin linnan saamasta huomiosta. Tästä syystä heppu päätti niinsanotusti haistattaa sinne suuntaan ja rakennutti linnansa vastaavasti mustaksi. Se valmistui vuonna 1597. Himejin linnan saadessa nimen “valkoisen haikaran linna”, Okayaman linna puolestaan sai lempinimen “korppilinna”. Naganon liepeillä on myös toinen musta “korppilinna”, mutta näiden linnojen nimissä on japanin kielellä eri korppia tarkoittava sana, joten sekaannusta ei tapahdu.
Jälleen poiketen naapurista Himejin linnasta, Okayaman linna ei ollut niin onnekas ja jenkin pommitti sen muussiksi toisen maailmansodan aikana. Nykyään paikalla siis tönöttää betoninen rekonstruktio ilmastointeineen ja hisseineen. Aikoinaan Okayaman linnan kattotiilet olivat kullattuja, mutta nykyisessä replikassa vain kattojen shachihokot ovat saaneet kultapinnoitteen. Sisällä on Osakan linnan tapaan museo, johon pääsee tutustumaan pulittamalla 300 jeniä.
Linna on sekä Himejin linnaa että Osakan linnaa pienempi, mutta väritykseltään kyllä mukava piristys. Linnan ympäristössä sattui vielä ko. päivänä olemaan joku paikallinen matsuri. Mukavasti reissun viime hetket kuluivatkin (hieman raastavaa) iskelmähoilausta kuunnellen, festarihampparia naamaan kiskoen ja kokista Anpanman-juomapullosta ryystäen.
Tänään on kansallinen vapaapäivä. Lokakuun toinen maanantai on Terveyden ja urheilun päivä, joka oli aikoinaan asetettu Tokion 1964 kesäolymppialaisten kunniaksi. Tänä päivänä koulut, yhtiöt ja yhteisöt perinteisesti järjestävät erilaisia enemmän tai vähemmän hupimielisiä urheilukilpailuja. Tapahtumat muistuttavat lähinnä pikku-olymppialaisia, mutta lajit voivat sisältää “normaalien” juoksujen yms. lisäksi esim. köydenvetoa tai vaikka pussihyppelyä.
Ja ei… en meinaa urheilla pätkääkään tänään. 
高野山, Kooyasan
Viime viikonloppuna tuli katsastettua Osakasta etelään sijaitseva pikkukaupunki ja temppelialue vuorten siimeksessä nimeltään Kooya-vuori. Itse asiassa Kooya nimistä vuorta ei ole olemassa, vaan nimi viittaa useisiin vuoriin ja niiden välisiin laaksoihin. Munkki nimeltään Kuukai oli ensimmäisenä asuttamassa mestoja ja sittemmin paikasta muodostui Shingon Buddhalaisuuden päämaja. Luostari rakennettiin 800 metrin korkeuteen 8 vuorenhuipun väliin, joiden yhdessä olisi tarkoitus ilmentää lootusta. Luostarista sitten kasvoi ihan Kooyan kaupunki ja alueella on jopa 120 temppeliä sekä yliopisto uskonto-opintoja varten. Kooya on myös UNESCOn maailmanperintölistalla.
Osakasta Kooyalle pääsee kätevimmin Nankai-yhtiön junilla Nanbasta. Junat kulkee reilussa tunnissa Gokurakubashin asemalle vuoriston rinteille. Sieltä sitten pääseepi kaapelivaunulla (tahi funikulaarilla) ylös jyrkkää rinnettä. Ylhäällä puolestaan hypätään Nankain bussiin, joka lopulta kuskaa reissaajan Kooyan kaupunkiin. Koko matka kestää siinä 1,5 tunnista kahteen. Eri kulkuvälineet on aikataulutettu aika hyvin yksiin, joten asemilla ei tarvitse pitkään odotella. Reissaajan kannattaa ehdottomasti ostaa Nankain asemalta “Koya world heritage”-kombolippu. Se käsittää menopaluun junalla ja kaapelivaunulla vuorille, rajoittamattoman käytön Nankain busseihin Kooyalla sekä alennuksia valittuihin kohteisiin. Kombolippua on kahdella hinnalla riippuen meneekö Gokurakubashiin “Limited Express”-junalla vai ei. Normaali express-juna ei ole montaa minuuttia hitaampi, joten suosittelen halvempaa vaihtoehtoa.
Jo junamatka on osaltaan elämys. Loppuosan maisemat ovat aika komeita junan puksuttaessa korkealla vuoren rinteellä sukeltaen vähän väliä lyhyisiin tunneleihin tai siltojen yli. Junafanien kannattanee mennä pällistelemään etummaiseen vaunuun josta näkee sitten sillat, tunnelit sekä kuskin toiminnan. Junan päätepysäkiltä voi mennä vuorelle siis kaapelivaunuilla tai sitten reippailemalla polkuja pitkin. Reippailu kestännee useita tunteja, ja koska en ole rautainen kiipelijä kuin Acjama, tuli valittua tuo edellinen laiskempi vaihtoehto.
金剛峰寺, Kongoobu-ji
Ensinnä kohteena oli Shingon lahkon päämaja. Siellä sijaitsee Japanin suurin kivipuutarha. Vierailijat saavat myös pääsylipun hinnalla teetarjoilun (ei siis kuitenkaan kunnollista teeseremoniaa, josta kirjoittelen myöhemmin), joka käsitti teekupposen ja makean keksin.
根本大塔, Konpon Daitoo
Vaikuttavan näköinen ja kokoinen pagoda, joka onpi koko Shingon Buddhalaisuuden “episentrumi” Japanissa. Alueella on myös muita hienoja rakennuksia korkeiden havupuiden siimeksessä. Viikonloppuisin ainakin paikka on alueen ruuhkaisimpia, joten rauhaa kaipaavien kannattanee mennä arkena. Joskin siellä taitaa olla aina tasainen virta pyhiinvaeltajia, mutta paikallisia turisteja lienee ainakin vähemmän.
奥の院, Okunoin
Perustajamunkin, Kuukain, mausoleumi ja sen yhteydessä erittäin laaja hautausmaa. Tuo kalmio on tavallaan jakautunut kahtia avonaiseen valoisaan ja metsän siimeksessä olevaan tunnelmalliseen osaan. Hautausmaan erikoispiirteenä on erinäisten yhtiöiden syystä tai toisesta pystyttämät hautapaikat. Mutta varsinkin metsän puoleiset alueet ovat suositeltavia ja ehkä pimeän laskeuduttua herkimmille hieman jänniä paikkoja.
Lisäksi Kooyalla on lukuisia ruokapaikkoja sekä historiafriikeille museo ja Tokugawa shogunaatin mausoleumi.
姫路城, Himeji-jō
…on Kansain alueella Himejin kaupungissa sijaitseva linnoitus. Myös Valkoisen haikaran linna nimellä tunnettu paikka on UNESCOn maailmanperintölistalla. Nykyinen linna ei joutunut hyökkäyksen kohteeksi ja jopa jenkkien tuhoa kylvävät ilmapommitukset eivät raunioittaneet päälinnoitusta toisen maailmansodan aikana. Monet muut Edokauden ja varhaisemmat linnoitukset eivät olleet yhtä onnekkaita, esim. Osakan linna on betoninen rekonstruktio. Himejin linna puolestaan on aikojen saatossa usein restauroitu, mutta säilyttänyt siis kuitenkin alkuperäisen kivi / puu rakenteensa. Himeji oli yksi näistä Japanin reissun henk.koht. “must see” paikkoja. Linna on kyllä niin hieno kuin kuvat antaa ymmärtää.
Osakasta Himejiin pääsee varmaan järkevimmin Umedasta JR:n Rapid Service junilla. Matka kestää reilun tunnin ja suuntaansa kustantaa vähän vajaa 1500 jeniä (10 euroa). Himejin asemalta itse linnalle kävelee reippahasti 10-15 minuutissa. Aikoinaan linnoituksen uloimmat vallihaudat olivat muuten juna-aseman tietämillä. Nykyinen linnoitus käsittää vain päätornin ja lähimmät linnoitusrakenteet. Himejin kaupunki itsessään on kasvanut ulompien muurisysteemien päälle ja on tällä hetkellä noin puolen miljoonan immeisen “pikkukaupunki”. Linnaa voi toki ihailla kaukaakin, mutta jos haluaa lähemmäksi niin pääsymaksu muurien sisäpuolelle rokottaa lompakkoa 600 jenin verran (lapsilta vähemmän). Halukkaat voi ostaa alennettuun hintaan kombolipun sekä linnaan että läheiseen japanilaiseen puutarhaan.
Lukuisten porttien sulkema reitti muurien välissä kohti päätornia kulkee spiraalin muodossa ympäri tornin mahdollistaen helpon puolustautumisen jousin, asein ja pudottamalla kiviä hyökkääjien päälle. Lisäksi muurit muodostavat hämääviä kulmauksia, joissa edessäpäin näkyy oikean näköinen portti, joka johtaakin umpikujaan. “Oikea” reitti puolestaan on pienempi, huomaamattomampi ja kulmauksen takana piilossa. Vuonna 1333 ensimmäisenä Norimura Akamatsu, paikallinen hallitsija, rakennutti linnan alkumuodon ja hänen poikansa, Sadanori, rakennutti ympäristön rakenteet. Kotera ja Kuroda klaanit olivat vallassa 1500 luvulla, jolloin linnoitus sai nykyisen pääasiallisen muotonsa. Myöhemmin linnake on nähnyt lukuisia isäntiä mm. Tokugawa Ieyasun vävy Terumasa Ikeda.
Huomioitavia paikkoja linnakkeessa on läntiset linnakerankenteet, joissa asusteli sen aikaisen shogunin tytär, prinsessa Sen. Rinsessa oli naimisissa paikallisen lordin pojan kanssa ja he kuulemma viettivät siellä monia “iloisia päiviä”. Muuriin on käytetty kiviä monista lähteistä… temppeleiden kivilyhtyjen perustakiviä ja erään köyhän vanhan mummelin ainokainen myllynkivi. Tieto mummon jalosta lahjoituksesta sai aikaan oikean lahjoitusten ryöpyn, joka mahdollisti muurien rakentumisen ajallaan. Itse päälinnakkeessa on pienoinen museonäyttely vanhoista tavaroista, mutta yleisesti sisätilat ovat säilyneet varsin samanlaisena alkuperäisestä tilastaan mm. narisevine lattialautoineen. Ulkoa torni näyttää olevan 5 kerroksinen, mutta sisältä se itse asiassa on 6 kerroksinen. Huipulta on komeat näkymät jokaiseen ilmansuuntaan.
Linnoituksen yksi mielenkiintoisempia paikkoja on varsin vaatimaton kaivo, nimeltään Okikun kaivo. Mielenkiintoiseksi siitä tekee kaivoon liittyvä tarina, joka on vanhoja perinteisiä japanilaisia kauhutarinoita. Yksi siitä olevista versioista sijoittaa tapahtumat Himejin linnoitukseen. Tässä tarinan pääpiirteet:
Himejin linnan lordi, Hosokawa Katsumoto, oli sairastunut vakavasti. Katsumoton perillinen, Tomonosuke, suunnittelee antavansa 10 kallisarvoisen lautasen astiaston shogunille varmistaakseen valtaantulonsa. Mutta päävasalli, Asayama Tetsuzan, juonii kuin Ahmed Ahne saadakseen samaisen position. Yksi Tomonosuken vasalleista, Funase Sampei Taketsune on kihloissa Okiku neidon kanssa. Tetsuzan suunnittelee pakottavansa Okikun auttamaan Tomonosuken murhaamisessa.
Pahis Tetsuzan pöllii vakoilijan avustuksella yhden aiemmin mainituista lautasista ja suunnittelee syyttävänsä Okikua sen pöllimisestä, jos hän ei avusta rikoksessa. Tetsuzan kutsuu Okikun tuomaan lautaslaatikon ja yrittää vietellä Okikun, joka puolestaan torjuu lähentelyt, koska Okiku rakastaapi Takatsunea. Saatuaan pakit pahis käskee Okikun laskea lautaset, joka löytää vain yhdeksän lautasta. Tetsuzan syyttää Okikua varkaudesta ja vannoo valehtelevansa Okikun puolesta, jos tämä suostuu Tetsuzanin rakastajaksi ja apuriksi. Okiku kieltäytyy jälleen ja Tetsuzan hakkauttaa hänet puumiekalla.
Sitten Tetsuzan laittaa Okikun roikkumaan kaivon yläpuolelle ja nauttien hänen kidutuksesta, laskee neidon kaivoon useita kertoja hakaten häntä joka kerralla. Tetsuzan vaatii Okikua jälleen rakastajakseen ja apuriksi Tomonosuken murhassa. Okiku kieltäytyy viimeisen kerran ja pahis huitasee miekalla pudottaen Okikun kaivoon.
Pyyhkiessään miekkaansa Tetsuzan kuulee äänen kaivosta laskemassa lautasia. Pahis tajuaa sen olevan Okikun haamu, mutta ei ole moksiskaan. Tarina päättyy Okikun haamun noustessa kaivosta Tetsuzanin katsoessa siihen ilman kunnioitusta. Legendan mukaan vielä nykyään keskiöisin kaivolla voi kuulla Okikun laskemassa lautasia uudelleen ja uudelleen päätyen aina vain yhdeksään. Tällöin kuulemma jotkut huutavat Okikun laskun lopuksi “kymmenen” suoden haamulle rauhan.
Lopuksi video teidän iloksi tästä valkosesta linnasta!
RSS - Posts