You are currently browsing the category archive for the 'Ruoka' category.
Jatkoa aikaisemmasta artikkelista…
Temppelikiertelyn jälkeen suunnistimme Kioton JR-keskusaseman suuntaan yhden hotellin alakerroksessa majailevaan teppanyaki-ravintolaan. Nälkä oli jo käppäilyn seurauksena aikasmoinen. Ja vaikka kokin puuhailujen katsominen ja kuvaaminen oli ihan kivaa, niin oli se myös kidutusta, kun halusi jo päästä syömähän.
Teppanyakimestoissa on siis ruokailupöydän edessä kuumeneva rautalevy, jonka päällä kokki tulee sitten väsäilemään sapuskat seurueelle. Tämmöisiin mestoihin kannattanee tulla suuremmalla porukalla, jolloin normiraflaa hieman korkeampi hinta jakautuu useammalle häiskälle. Teppanyaki on myös aika seiffi valinta nirsoille ruokailijoille, koska menu on useimmiten aineksiltaan aika länkkäriystävällinen ilman paikallisia outouksia. Tämän kertainen muonituskeskus oli teemaltaan hyvin Eurooppalainen lukuisine erikoikoisine haarukoineen ja veitsineen eri ateriaosuuksia varten. (joo… myönnän, sotkin liinan)
Kokkia kovasti huvitti meidän pelleily kameroiden kanssa… otti sen siis ihan huumorilla. Tämmösissä paikoissa tulee myös rupateltua chefin kanssa, ja “yllättäen” puhe kulkeutui käsittelemään Suomea. Hänellä oli tuttu, joka oli käynyt Suomessa häälomalla (mikä lienee aika suosittua, koska lähes jokaisella on ainakin yksi tuttu, joka on tehnyt näin).
Olimme tulleet ravinteliin viimetingassa ja täten olimme myös viimeiset asiakkaat. Varsinaisen safkailun jälkeen syötiin jälkkäriä buffet-tyyppisesti. No, me ei viimesinä asiakkaina paljoa kainosteltu ja maistettiin kaikkia laatuja… joitakin jopa kahdesti/kolmesti. Lopulta piti lyllertää raflasta ulos että saavat ovet säppiin.
Alkuperäinen suunnitelma oli mennä safkan jälkeen Tofuku-ji temppelille, joka on suosittu paikka ruskan kyyläilyyn Kiotossa. Mutta mutta… olimme liian hitaita liikkeissämme ja syömisissämme, joten se paikka oli jo ehtinyt mennä viiden aikaan kiinni. (kävin myöhemmin Tofuku-ji:ssa päiväsaikaan. Siitä sitten enemmän toisessa artikkelissa.) Sen sijaan päätimme lähteä Kyomizuderan iltavalaistushäppeninkiin. Sen alkamiseen oli kuitenkin hieman aikaa, joten poikkesimme matkan varrella Higashi-Honganji temppelille.
Ko. mesta on yli 100 vuotta vanha, jolloin se rakennettiin uudelleen tulipalon jäljiltä. Eli vanhempi kuin monet muut temppelit, koska Kiotoon ei juuri noita jenkkien lentäviä tulitikkuja tipahdellut. Saavuimme paikalle juuri temppelin “normaalin” toiminnan sulkeutuessa. Myöhemmin paikka avattaisi uudelleen perinnemusiikkikonserttia varten. No, onneksi temppelin ystävällinen henkilökunta kuitenkin päästi meidät mestoille ja saimme nauttia todella harvinaisesta herkusta, hiljainen pyhä paikka ilman yhtään muuta vierailijaa (kunnes esitys alkaisi). Ilta tummui hiljalleen ja taivas muuttui syvän siniseksi.
Lopulta kampesimme pitkän päivän kuluttamat luumme Kioton itäisille kukkuloille Kiyomizuderalle. Tuo iltavalaistushäppeninki on äärimmäisen suosittu ja varsinkin noin viikonloppuna immeisiä on kuin pipoa. No, ei muuta kun virtaan sukeltelemaan. Totesimme molemmat jo alkuvaiheessa että kuvien laatu tulee olemaan surkia. Kolmijalkoja ei ymmärrettävistä syistä sinne saa tuoda (enkä mä semmosta muutenkaan viittis raahata). Joten minimaalinen valaistus ja ihmismassat loivat omat haasteensa näppäilylle. Mähän en mitää ihmisiä halua mun kuvia rumentamaan! Ha!
Työkamulla nyt oli vähän helpompaa full frame -kameransa ja täten huomattavasti isomman sensorikennonsa kanssa. Itse jouduin käyttämään oikeen kunnolla uuden kameran tilbehöörejä siedettävien kuvien aikaansaamiseen. ISO-herkkyyttä en viittinyt nostella 1600 ylemmäksi ettei tarvihte kohinavähennystä liikaa käyttämään (pehmentää yksityiskohtia). Joten ei muuta kuin vakaa käsi, pitkähkö valoitusaika, luottoa Tamronin VC:hen, viivästetty valotus ja mirror up -moodit käyttöön. Heikoin lenkki oli vakaa käsi ja kun sopivia tasoja “hand off” kuvailuun ei oikeen löytynyt niin tulokset on mitä on.
Jos joku kuvittelee ottavansa idyllisen kuvan Kiyomizuderasta tuohon aikaan mukavalla usean sekunnin valotuksella tulee pettymään. Se yleisesti tekisi ihmiset miellyttävämmäksi sameaksi massaksi, mutta ongelmaksi muodostuu heidän pikku pokkarikameransa. Niiden salamalaitteet auttavat valotuksessa maksimissaan muutaman metrin päähän, mutta “kivasti” ne haluaa silti niillä räiskiä ottaessaan maisemakuvia temppelin “parvekkeelta”. Sanomattakin selvää että sen seurauksena muuten mukava ja tunnelmallinen pitkän valotuksen kuva muistuttaakin lähinnä kimaltelevaa disko-baaria suoraan 80-luvulta. (end of rant)
No saldona oli lopulta muutamia ihan kivoja kuvia kunhan niitä ei printtaile kuin maksimissaan A4 kokoisina. Kiyomizun jälkeen tiemme erkanivat. Työkamu puksutteli koilliseen ja minä tuttua Keihan-linjaa käyttäen takaisin urbaaniin Osakaan.
Jatkoa aikaisemmasta artikkelista.
Vanhalta padolta oli vielä jonkinmoinen nousu, kunnes saavuttiin köysiradan väliasemalle. Matka siihen suuntaan oli kuitenkin huomattavasti lyhyempi kuin paluumatka radan alkupäähän olisi ollut. Patojärveltä lähti kapoinen mutkitteleva ja kohtuullisen jyrkkä polku ylös vuoren rinnettä puiden lomassa. Pieni pätkä asfaltoitua tietä ja lopulta näkyikin jo ilmassa leijuvia pampuloita. Äippä jaksoi todella hyvin kiipeillä (noin… riittääkö tämä kehu?).
Kiikkerän kopperokyydin jälkeen olimmekin huipulla, jossa sijaitseepi yrttipuutarha. Henk.koht. herbsit ei juuri napanneet, eikä houkuttelevuutta lisännyt pääsymaksu. Keskityin mieluummin “tyylikkäiden” rakennusten ja alla levittyvän Koben iltavalaistuksen kuvaamiseen. Tuolta Shin-Koben köysiradan huipulta on ihan hulppeat näkymät, joskin vielä paremmat olisi kuulemma Rokko-köysiradan päässä. Tämä nyt katsastettu köysirata on tosin sijainniltaan paljon kätevämpi sen ollessa ihan kävelymatkan päässä Sannomiyan asemalta ja Shin-Koben aseman kyljessä.
Lopuksi sitten kiva köröttely kopperossa takas alas ja paikalliseen ravitsemusliikkeeseen vetelemään iltamätöt kitusiin. Aterioinnin seurana oli mestan omistajan hauva. Se ihan muina musteina kävi omatoimisesti ulkona asioillaan, tsekkaili asiakkaita ja antoi rapsutella itseään. Mahojen täyttämisen jälkeen oli aika köpötellä takaisin Sannomiyaan, ottaan kondiksesta vähän evästä ja puksutella junalla takaisin Osakaan.
(pitkällä valotusajalla saa kivasti ihmiset katoamaan kaduilta. Tarkkasilmäisimmät voi havaita isosta kuvasta muutamia “haamuja”. Spooooky!)
Eilen menin työtoverin ja hänen kaverinsa kanssa töiden päätteeksi ravinteliin. Ulkoisesti paikassa ei ollut mitään erikoista. Normaalin näköstä kalateemaa esitteissä ja safkalistauksissa, koska kyseessä oli lähinnä merielukoita tarjoileva mesta. Sisälle päästessä odottikin pienoinen ylläri-pylläri…
Ruokailutilana oli suurehko sali, jossa oli iso vesitankki. Tankissa sitten uiskenteli joukko erilaisia fisuja. Pienempiä, isompia, rumia ja vielä rumempia, kampeloita ja symmetrisiä. Eikä siinä vielä kaikki. Kyseisen tankin päällä oli kaksi suurta veneentapaista hässäkkää, joiden päällä oli sitten ruokailupaikat pöytineen. Venesysteemit oli tosin pultattu kiinni “rantaan” ja seinään, joten ne eivät vapaasti lilluneet vedessä, mikä olisi saattanut hankaloittaa ruuan saamista suuhun ja helpottanut sinapin/kaljan saamista rinnuksille. Ihan vänkä idea tuo. Veneruokailua joo.
MUTTA EI SIINÄ VIELÄ KAIKKI! 
Noin pitkälle kun kalailuteemassa on menty niin pitäähän siihen lisätä japanilaista twistiä aktiviteettien muodossa. Elikkäs, ruokailun ja juomailun lomassa voipi noita tankissa olevia kidus-Kimmoja koittaa kalastella. Talon puolesta tarjotaan välineet: heppoinen onki, haavi ja syöttejä. Jos fisun onnistuu nappaamaan, se kiikutetaan kokille, joka siitä väsää sitten sapuskan (joskin täysin varma siitä että kyseessä on sama kala ei voi olla, koska valmistusoperaatio tapahtuu keittiön puolella). Kalaonnesta on muutakin hyötyä. Nimittäin jokainen pyydystetty Poseidonin frendi alentaa ravintolaillan loppulaskua tietyllä summalla riippuen napattujen kalojen lajista. Ruokaa toki tilataan myös normaalisti, joten kalaepäonnisten ei tarvitse palata kotiin tyhjin vatsoin.
Millon Suomeen samanlainen ravintola?? …ja keskelle suurkaupunkia. Mun mielestä liharuokien ystäville voisi kehittää vähän vastaavanlaisen ravintelin. Isketään pöydät jonkun keinotekoisen metsän keskelle, päästetään sinne metsään telmimään pupujusseja, villisikoja, peuroja, hirviä, lehtokurppia ja yksi karhu (eläin, ei juoma). Sitten asiakkaille jokaiselle oma haulikko kouraan. Ammu hirvi ja lasku pienenee. Hauskaa ja turvallista! …ja henkilökunta muistuttaa saapuessa että “ei sitten huudella / ammuta toisiin pöytiin”.
Vegetaritaatit voisi puolestaan pistää nakottamaan peltoon, ja kannustaa nostamaan porkkanaa mullasta. Haastavaa ja äärimmäisen hauskaa!
Nojoo… ruoka oli hyvää ja seurueemme sai pyydystettyä illan aikana kokonaista yhden fisun. Se siitä laskun alentamisesta. Selkeesti kalat oli liian hyvin syötettyjä, kun meidän koukkumakupalat ei niitä liiemmin kiinnostanut.
Viime viikonloppuna olin mukana työpaikan ulkoilma-aktiviteettiklubin järjestämällä telttailu-/kalastusretkellä Mein prefektuurissa. Tarkemmin kohteenamme oli leiripaikka Ago nimisen lahden rannalla. Täytyy sanoa että reissu oli kyllä loistavaa vaihtelua kovin urbaaniin elämään Osakan keskustassa. Varhain lauantaiaamuna meitä lähti noin kymmenen silmäparin porukka, muutaman heidän lapsensa kera autojonona kohti niemimaan kaakkoisrantaa (herätys oli klo 5:30, mutta otin pikku tirsat automatkalla). Tähän mennessä olen pyörinyt lähinnä tässä Kansain kovin kaupungistuneilla seuduilla, joten jo automatkan aikana sain kurkkailla uudenlaisia maisemia.
Yksi lyhyt pysähdys automatkan aikana ja kohta olimmekin jo perillä. Lähes heti telttojen pystyttelyn jälkeen suuntasimme vesielukoita narraamaan, koska pitihän meidän saada jotain sapuskaa illan BBQ:ta varten (kaupasta ostettujen settien lisäksi). Ilmat olivat mitä mainioimmat koko viikonlopun ajan, mistä seurauksena iloinen mieli ja palanut iho. En ollutkaan kalastellut tosi pitkään aikaan ja jälleen tuli huomattua miten rentouttavaa puuhaa se on. Ei sil väliä jos ei saa edes saalista (tämä siis kaltaiseni luuserikalastajan mielipide, kun mukana olevat kakaratkin sai enemmän fisuja).
I got my swim trunks and my flippie-floppies.
Niin saaliista puheen ollen. En mä sentään ihan tyhjin käsin takaisin leiriin palannu. Nappasin meren asukeista hurjimman, pedoista kaameimman, kalansaaliista haastavimman, kaikkien kalastajien unelman! Muiden porukan nyhtäessä ylös (säälittävän) pieniä kaloja ihan kiitettävää tahtia, minä päätin (muka) keskittyä haasteellisempiin kohteisiin. Tavalliset kalathan on tunnetusti erittäin tyhmiä eikä niiden nappaaminen ole mikään haaste. Mielestäni eläimien älykkyys on suoraan verrannollinen niiden tarttumiskykyyn ja täten otin tavoitteekseni taistella ruokapöytäämme merien Einsteinin… mustekalan! Siis sillähän on lonkeroa vaikka Otolle jakaa, joten se tarvitsee varmasti todella kehittyneet aivot niiden kontrolloimiseen. Ei noin fiksu otus kenen tahansa syöttiin napsahda. Selvästi minun vastustamaton syötin liikuttelu ja ajoittainen kivikova kärsivällisyys (jättämällä ongen nojailemaan ja menemällä ottamaan juomista) oli liikaa imukuppihirviölle ja täten tämä battle-of-the-minds päätyi allekirjoittaneen voittoon limanuljaskan päätyessä illallispöytään. Saalis oli ihan jees makuinen, joskin vähän sitkeä.
Ilta jatkui rattoisasti sapuskaa valmistaen ja lapsosten englannin kielen treenauskohteena olemisen merkeissä. BBQ:n antimet olivat herkulliset ja virvokkeet piristivät mieltä. Japanilaiset ukkelit ovat aikas hauskoja veijareita pikku maistissa. Eipä tuo ajoittainen kielimuuri ilonpitoa paljoa haitannut. Mukaan ottamani salmarikossu sai kovin vaihtelevia reaktioita paikallisissa. Osa tykkäs, osa kohteliaasti väitti tykkäävänsä ja osa osoitti aika ilmeikkäästi salmarin sopimattomuutta. Yöllä oli mukava (koittaa) nukkua aaltojen rantautumisen ja elukoiden äänien (ja kuorsauksen) soidessa korvissa. Kovin montaa tuntia ei kyl tullut nukuttua, mut ei se hirviästi haitannut. Aamusella pikku mätöt naamaan ja vielä pikaiselle kalanarrailureissulle.
Tarviiko edes sanoa etten ainakaan vielä kaipaile Suomen maisemia?!
Kohta olikin aika lähteä ajelemaan takaisin duunipaikalle purkamaan leirivarusteet autoista. Matkalla vetäsin lounaaksi ihan kiitettävän makuisin curry-riisi-mätön. Duunista sitten normijunilla base camp oneen Osakassa lepuuttelemaan ja tuskailemaan palanutta ihoa.
Päivän herkku
メロンパン, eli melonpan, eli meloonileipä. Se on tommonen kohtuullisen kokoinen (puolikkaan pakaran / yksineljäsosatakapuolen kokoinen) makea leipä. Käytännössä niin makea että kutsuisin sitä ennemminkin pullaksi. Tuommoista ei pahemmin ole länsimaissa tullut vastaan, joten pitihän sitä kokeilla. Olen tyypannut nyt perusversion sekä zuglaahippusilla terästetyn meloonileivän. Molemmat ovat varsin mainioita ja koonsa puolesta sopivat hyvin miehillekkin… siis kun syö vähintään yhden kumpaakin laatua.
Päivän yökkö
Duunin ruokalassa valkkailin pääruuan mukaan lisukkeita. Päätin sitten ottaa pienen kulhollisen ihan pätevän näköistä itu-salaatti-settiä. Apetta sitten naamaan natustellessa alkoi ihmetyttämään itusetin suolasuus. Siinä oli kyl myös kurkkua, joka oli tyyppiä laimea suolakurkku… mutta mutta… pelkät idutkin oli hirmusen suolasia, vaikka setissä ei ollut mitään kastiketta. Aloin sitten tarkemmin kyyläämään itusia ja havaitsin että mua vastaan kyyläs pieni silmäpari. Perskules ne idut olikin kaikki minikokoisia kaloja silmineen, aivoineen, suolinkaisineen! Nam! Ei siinä maussa kylläkään mitään valittamista ollut. Vetelin vielä pari puikollista kitusiin, mutta sitten jotenkin alkoi alitajunnassa tökkimään. Kalat on jee, mutten ole koskaan pahemmin pitänyt niiden imailusta kokonaisina.
J-juttu: Maanjäristyksiä… tai sitten ei. Uutiset tiesi sanoa että tuossa vähän matkan päässä oli vähä maa pomppinut tahi kotsilla oli ollut aamulenkillä. Työkaverit kovasti kertoivat miten olivat heränneet ja tunteneet tutinat. Peijjoona vieköön kun olen niin sikeäuninen etten moiseen heränny!
Tilaan yhden sopivan voimakkuuksisen maanjäristyksen päiväsaikaan, kiitos. Jos järistyksiä ei ole varastossa, niin kelpuutan samalla hinnalla turvallisen etäisyyden päästä tarkasteltavan tulivuorenpurkauksen.
ps. Kuinka moni kokeili lukiessaan tätä tekstiä joko omaa tahi jonkun muun pakaraa?
Eilen oli töiden jälkeen duunipaikan grillijuhlat. Sää ei ollut suosiollinen, koska taivaalta ripsi hiukkasen vettä. Grillisetit päätettiin sitten laittaa laitoksen kyljessä olevalle parvekkeentapaiselle alueelle, mutta katoksen havaittiin olevan täynnä suuria reikiä. Siinä on taas ollu arkkitehdilla oikea älynväläys. Onneksi sade oli loppumaan päin ja katos kuitenkin tarjosi jonkinmoista suojaa. Illan edetessä sade lakkasikin kokonaan.
Eipä nuo paikalliset ole kovin kummoisia notskin sytyttäjiä… tai sitten vika oli hiilissä. Noin tunnin taistelun jälkeen kunnon tuli saatiin aikaan. Paljon kului semmoista kummallista geelimäistä sytytysainetta, joka oli pakattu perusvoiteen näkösiin tuubeihin. Hurjaa high-techiä… Jos mulla olisi ollu tönkkä taika-jimiä, niin paistelut olisi alkanu paaaljon aikaisemmin. Mutta, ainakin niillä oli viuhkankäyttötekniikka hallussa liekkien ylläpitämiseen.
Ruokaa oli paljon ja se oli hyvää… ainakin ne sapuskat mitä minä maistoin. Yhdet kalat, jotka näytti olevan pelkkää päätä ja evää, sekä kummalliset sienet jäivät syömättä. Valitettavasti olennainen, eli kunnon makkarasetit puuttui. Maassa maan tavalla kai sitten.. Lisäksi tarjolla oli kuohuviiniä sekä muita juotavia. Illan mittaan jouduin opettamaan mitä erinäisemmistä asioista että miten ne sanotaan suomeksi. Veikkaampa ettei kovin moni kyllä niitä enää muista vaikka innokkaana pikku kuplassa ne niitä toisteli. Pienoisia kommunikaatiovaikeuksia ain vähän väliä oli, mutta tunnelma oli sen verran iloinen ja rento ettei niiden annettu haitata. Taikajuoma myös höllensi vähän varautuneiden jannujen kielenkannattimia. Yksi nimeltämainitsematon heppu paljasti pelaavansa “kummassakin joukkueessa”. If you know what I mean …vaikka onkin naimisissa. Ei siin mitään. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, vaikka jotkut kukat olisikin vähän oudohkoja.
Kokonaisuudessaan grillaus oli kiva häppeninki. Kiitos siitä firman aktiviteettiklubilaisille. Noista klubeista puheenollen.. tällä viikolla minulle selvisi että duunissa onkin mitä erilaisempia teemaklubeja. On futisklubi (johon itse kuulun), on tennisklubi, baseballklubi, sulkkisklubi, korisklubi, pingisklubi, musiikkiklubi, aktiviteettiklubi yms. Tuo lienee paikallinen tapa ja luonnollinen jatkumo ihmisille siirtyessä kouluista työelämään. Japanilaisissa kouluissa kun klubitoiminta on todella laajamittaista sekä monipuolista ja usein niiden vuoksi koululaiset viettääkin aikaa kouluissaan huomattavasti länkkärikollegoja pidempään. Ehkä mä jossain vaiheessa tsekkaan myös jonkun muun porukan meininkiä.
J-juttu: Kun japanilaiset osoittavat itseään tai toista ihmistä, he eivät tee sitä samalla tavalla kuin länkkärit. Lännessähän sormi osoittaa yleensä esim. rintakehään tahi keskivartaloon. No, japanissa osoitetaan sormella nenää… ei siis vain kasvoja vaan tarkasti nenään. Näyttää kyllä kieltämässä vähän hassulta.
…laif is piisful theer.
Eli toisin sanoen jatkoin viime viikonloppuna aloittamaani naapuruston tutkimista. Nyt oli vuorossa ilmansuunta itä. Asuintaloja, pieniä puistoalueita, joku isohko Fresh food market. Nyt lauantaina oli baseball harrastajat liikkeellä runsain joukoin. Kaikki kentät oli täynnä pienempää ja isompaa pallottelijaa. Lähialue on täynnä erikokoisia pyhäköitä. Lähes jokaisen kadun varrella on oheisen kuvan tyyppisiä pikku palvontapaikkoja. Tietenkin jotkut länkkärit voi vähän kummastella tuota hakaristien suosiota… mutta eipä se buddhalaisuuden vika ole, jos Aatu ja sen kamut päättivät ottaa ko. symbolin oman puolueensa merkiksi.
Kävellessä tuli vastaan pieni ruokapaikka. Astuin sisään täysin tyhjään ravinteliin… ainoa asiakas olin. Ravintelissa hääräsi vanha pariskunta. Näyttivät olevan melko ihmeissään kun ainoa asiakkaansa sillä hetkellä olikin tämmöinen länkkärijannu. No, englantia ne ei varmaan osannut, eikä se ollut tarpeenkaan. Tilasin itselleni kulhollisen donburia. Annokseen kuului itse ruoka, sivussa vähän salaattia ja kuppi vihreää teetä. Kustansi muistaakseni 550 jeniä. Ei paljon vaikka halvemmallakin löytyy ruokapaikkoja. Vanhukset oli mukavia ja paikassa oli jees fiilis. Koitin vähän selitellä mistä olin ja mitä olin Japanissa tekemässä. Välillä heidän kysymykset meni heittämällä kielitaitoni ulkopuolelle ja jouduin vaan toteamaan että ‘en ymmärrä’. Aluksi vetelin urheasti apetta naamaan tikuilla, mutta vähän aikaa sähläilyäni seurattuaan emäntä toi posliinilusikan käyttööni. 
Ruoka oli tietty hyvvee!
Vatsa täynnä jatkoin matkaa. Lämpötila huiteli 24-26 asteen paikkeilla, joten nappasin automaatista juoman laukkuun ja suuntasin lähipuistoon puiden varjoon. Tämänkertainen puisto on ehkä tähän astisista mukavin sisältäen mukavan suihkulähde/puro/vesiputous -kombon. Jäin hetkeksi istumaan, juomaan, lukemaan ja kuvaamaan. Puistoa sekä yhtä äänekästä lintua.
Kuulin tuossa viikolla että Santenilla on futisporukka. No, tietty ajattelin että ei ole hyvä päästää taitoja ruostumaan ja ilmoittauduin mukaan. Futispopot on tietenkin kotosuomessa, joten piti ostaa uudet. Pikkuisesta juoksemiseen ja jalkapalloon erikoistuneesta liikkeestä ostin tarjouskengät hintaan 4890 jeniä (noin 38 €). Hinta oli melkein puolet kenkien ovh:sta. Koko oli suurin mitä kaupasta löytyi… mulle juuri sopiva. Kyl nyt kelpaa juosta pallon perässä. Nike Total90 Shoot II HG ovat merkiltään… tarkoitettu koville alustoille.
Asunnolle palatessa otin talosta kuvan ulkopuolelta. Alhaalla onpi leipomo, parturi ja pesula. Viereisessä talossa on konbini ja rillikauppa, jossa voisi ehkä joskus käydä päivittämässä nykyiset kakkulat… jos saan säästettyä rahhaa tarpeeksi.
Eilen jolkottelin asunnosta pohjoiseen päin.
Tänään suuntasin poponi länteen. Määränpäänä oli jälleen yksi temppeli ja sen puistoalue. Saapuessani temppelille siellä oli menossa jonkinmoiset juhlat… ehkä jotkut nimenanto / syntymäjuhlat tjsp, koska yksi vauveli oli puettu hienosti ja sitä kovasti valokuvattiin. No, menin syrjemmälle pois tieltä puiston puolelle, joka oli ilmeisesti toimitti myös kasvitieteellisen puutarhan toimea. Ainakin kasvien edessä oli tietokylttejä sisältäen japanin lisäksi myös englanninkieliset ja latinalaiset nimet. Puiston reunamilla oli esillä taloustaantuman merkkejä pienoisen telttakylän muodossa.
Takaisin asunnolle päin köpötellessä näkyi yksi alueen useista lööv-hotelleista.
Tyylikästä, eiköstä vain?!
Sitten alkoi nälkä vähän näppiä, joten bongattuani ruokakojun päätin napata mukaan setin paikallista erikoisuutta takoyakia. Se onpi pieniä taikinapallosia, joiden sisällä on mustekalaa, inkivääriä ja sipulia. Pallojen päälle vipataan erilaisia mausteita, soijasoosia ja majoneesia. Ihan hyvää tuo oli, joskin otin vähän liian ison setin.. syön loput sitten illalla. Kuvaa en siitä huomannut ottaa mutta oheinen wikipedian kuva vastaa hyvin annostani (joskin mulla oli enemmän majoneesia).
RSS - Posts