Japanin kulttuurihistoriaa tiivistetysti, osa 7

22 Mar

Edo-kauden yhteiskunta ja kulttuuri

Neokungfutselaisuus säätelee samuraikastin elämää Edo-kaudella. Buke shohatto (1615) on lakikokoelma joka sääteli samuraisukujen pukeutumista ja käyttäytymistä. Laissa painotetaan kungfutselaista ajattelua ja eritoten säästeliästä elämää samuraikastille. Ajan merkittävimpiä neokungfutselaisia ajattelijoita olivat muun muassa Fujiwara Seika 1561-1619, Muro Kyuso 1658-1734 ja Ogyu Sorai 1666-1728.

Koska taloudellinen vauraus erityisesti kauppiaskastin keskuudessa kasvoi huomattavasti Edo-kaudella ja neokungutselaiset opit kehottivat rajoittamaan tuhlailua samuraikastin keskuudessa, kehittyi kaupunkilaisille suunnattu kulttuuri voimakkaasti. Heidän kulttuuri oli hyvinkin näppärää ja vitsikästä, eikä korostanut hienostuneisuutta tai historiallisten yhteyksien ymmärtämistä. Kirjapainannan myötä julkaisujen leviäminen nopeaa ja eri kulttuurin muodot tuli laajemmin kansan ulottuville.

Yoshiwara ja Ukiyo
Edo-kaudella prostituutio rajoitettiin tiettyihin kaupunginosiin, jotka erotettiin aidoilla muusta osasta taajamaa. Näitä olivat Shimabara Kiotossa, Shinmachi Osakassa ja Yoshiwara Edossa. Prostituutio oli täten vähän niin kuin tavallisesta
maailmasta erillään. Prostituoidut eivät olleet välttämättä halveksuttuja ja ammatti käsitti enemmän kulttuurillisia viihdepalveluita kuin nykyaikaiset punaisten lyhtyjen alueet. Tytöt saattoivat ”uhrautua” vanhempiensa vuoksi alalle, kun perheellä oli taloudellisesti vaikeaa. Yoshiwarasta pystyi poistumaan, jos alkuvelka maksettiin, mutta tyttö tosin joutui maksamaan vuokraa ja ruuasta, joten ulospääsy omin avuin oli usein hankalaa. Tosin rikas asiakas saattoi maksaa tytön ulos ilotalosta ja ottaa hänet vaimokseen.

Termi ”ukiyo” tarkoitti alun perin kelluvaa ja vastenmielistä maailmaa, ja sitä käytettiin kuvaamaan normaalista elämästä irrallaan olevaa Yoshiwaraa. Myöhemmin sanan pääpaino oli kelluvalla / ohimenevällä / pysymättömällä maailmalla (elä hetkessä ajattelulla).

Ukiyo-e
”Kelluvan maailman kuva” Aluksi ukiyo-e oli täysin kaupallinen bisnes ilotyttöjen profiilien ja shungan (pornografisten kuvien) myymiseen. Näiden kuvien tuottaminen oli okiyo-e taiteilijoiden leipätyö. Koska kuvat tuotettiin kaivertamalla painolaattoja ja painamalla värikuvat papereille, pystyttiin ukiyoe:ita tuottamaan kohtuullisen suuria eriä. Ajan suuria taitelijoita olivat muun muassa Kitagawa Utamaro 1754-1806, Katsushika Hokusai 1760-1849 ja Ando Hiroshige 1797-1858. Edo-kauden lopulla ukiyo-e oli jo itsenäistynyt taidemuotona ja irtaantunut enemmän kaupallisista ilotyttöaiheista.

Kirjallisuus
Kirjallisuudella Edo-kauden alussa oli suuri opettava merkitys. Kehitettiin Kanazoshi kirjallisuutta, eli kana-merkistöllä kirjoitettuja tarinoita, jotta normaali kansa ymmärtäisi niitä paremmin. Ne usein sisälsivät pieniä tarinoita ja parodioita, jotka olivat helpommin lähestyttävissä ja luettavissa kuin usein kiinalaisin merkein kirjoitetut korkeakulttuurin teokset. Edo-ajalla erottui kaksi kirjallista kulttuuria: Osakan kauppiaslähtöiset teokset ja Edon samuraitarinat. Tämä jako ilmenee myös sen ajan kabukinäytelmissä.

Kanazoshista kehittyi myöhemmin Ukiyozoshi niminen tyylisuunta. Nämä tarinat olivat enemmän narratiivisia ja aiheet käsittelivät aluksi pääasiassa ”kelluvan maailman” tapahtumia. Myöhemmin muunlaisiakin tarinoita kirjoittiin, jotka kuitenkin laskettiin kuuluvaksi Ukiyozoshiin. Tyylisuunnan alkuunpanijana oli Ihara Saikaku 1642-1692. Hän kirjoitti muun muassa Koshoku ichidai otoko, eli ”rakkaudelle pyhittyneen miehen elämä” teoksen. Kuten nimi antaa ymmärtää, kyseessä on hyvinkin romanttissävyinen tarina ja siitä tuli suursuosittu, tavallaan aikansa kevyen kirjallisuuden pioneeri. Suosion seurauksena kirjasta tehtiin jopa piraattikopioita. Iharan seuraavat teokset olivat aihepiiriltään samanlaisia, joskin päähenkilönä niissä oli nainen.

Muita kevyen kirjallisuuden merkkiteoksia oli esim. Shikitei Sanban ”Ukiyoburo”, joka sisälsi huumorijuttuja kylpylästä, sekä Jippensha Ikku:n huumorimatkatarina Edosta Osakaan.

Kabuki
Teatterityylin pohjana oli Bunraku nukketeatteri ja kansanomaiset tanssiesitykset. Kiotossa oli erittäin suosittu tanssijatar Izumo no Okuni, joka esiintyi joen rannalla. Häntä pyydettiin myös esiintymään keisarilliselle hoville. Suosion seurauksena muodostui useita tätä tyyliä jäljitteleviä tanssijattarista koostuvia ryhmiä ja esitykset olivat erityisen haluttuja ukiyo maailmassa mistä seurasi niiden vahva eroottinen sävy. Esiintyjät tarjosivat myös usein kalliita prostituutiopalveluita. Tämä yhteys ei shogunaattia miellyttänyt ja näyttelijät rajattiin aluksi miessukupuoleen ja myöhemmin tarkemmin aikuisiin miehiin (koska tuona aikana nuoret miehet olivat kanssa kovin suosittuja prostituutteja). Esiintyjien vaihtuessa miehiin myös pääpaino siirtyi tanssimisesta draamaan.

Chikamatsu Monzaemon 1653-1724 oli tuottelias kabuki näytelmäkirjailija. Hänen merkittävimpiä teoksia oli Sonezaki Shinju (kaksoisitsemurha), mikä aiheutti shogunaatille hieman päänvaivaa ihmisten tehdessä tarinan tapahtumia mukailevia itsemurhia. Toinen suosittu esitys oli Kanadehon Chushingura, eli 47 roninin tapaus, joka tapahtui historiallisesti 30.1.1703. Se on 47 isännättömäksi jääneen samurain kostotarina. Tapahtuma oli aikansa iso skandaali, josta kirjoitettiin useita näytelmiä vaikka useimmat niistä pyrittiin kieltämään.

Haikai
Haikai käsittää ukiyo:n ulkopuolella olevaa kulttuuria, joka ei kuitenkaan kuulunut neokungfutselaiseen ajatteluun. Nimi tarkoittaa vulgaaria tai maallista, ja muodostuikin kattotermiksi, joka käsitti sen tyylisiä runoja, taidetta ja kirjallisuutta. Haikaissa voi erottaa kaksi päähaaraa: Teimon, joka oli korkean taiteen tyyppistä haikaita ja Danrin, jossa painotus oli vitsikkyydellä ja keveydellä.

Matsuo Basho 1644-1694 on yksi Edo-kauden kuuluisimmista runoilijoista ja hänen tavoitteena oli tehdä haikaista oma kirjallisuuden tyylilaji. Hän aikanaan muodosti teimon- ja danrin – tyylien synteesin. Matsuo Basho oli haluttu opettaja, mutta itse persoonaltaan syrjäänvetäytyvä eikä suuremmin nauttinut parrasvaloissa olemisesta. Tämä käy ilmi hänen kommentistaan: kun häntä pyydettiin esiintymään jälleen kerran suurelle ja arvovaltaiselle yleisölle Matsuo totesi että ”Tänäkin vuonna apina laittaa päällensä apinan naamion”. Hänellä oli myös satiirinen asenne korkeakulttuuria, esim. hienostuneita runoja, kohtaan: ”Kauppiaan ääni on yli kaiken, myös yli käen äänen” (käen ääntä pidettiin Edo kaudella kauniina ja se esiintyi usein ”hienostuneissa” runoissa). Hänen merkittävin teos on Oku no hosomichi, eli Kapea tie sisämaahan, joka matkakertomus koillis-Japaniin, mutta myös kertomus kulkijasta itsestään.

Muita haikain taitajia olivat muun muassa Yosa (Taniguchi) Buson 1716-1783, joka Matsuon innoittamana lähti myös patikkamatkalle ja kirjoitti kokemuksistaan, sekä Kobayashi Issa 1763-1827, joka oli erittäin tuottelias haiku-runoilija, mutta koki elinaikanaan paljon taloudellisia ja henkilökohtaisia vaikeuksia.

5 vastausta to “Japanin kulttuurihistoriaa tiivistetysti, osa 7”

  1. Nimetön 04.04.2014 klo 15:12 #

    Voi Tatu…..oletpa tehnyt ison selvityksen Japanin”uskonnoista”. Luin läpi tutkielmat ja huh, huh ! Olen vieläkin enemmän ”Liisa Ihmemaassa”
    Arigatoo gozaimasu
    Lea

Trackbacks/Pingbacks

  1. Matsushima | Tatu @ nihon - 23.05.2014

    […] vuonna 1609 Date Masamunen toimeksiannosta. Päähallin kullattuihin seiniin kuuluisa runoilija Matsuo Basho, kirjoitti tribuutin Matsushimalle. Valitettavasti päähalli on remontissa, joten tyydyimme […]

  2. Wikilinkki | Tatu @ nihon - 21.09.2014

    […] artikkeleihin: Osa 1 Osa 2 Osa 3 Osa 4 Osa 5 Osa 6 Osa 7 Osa […]

  3. Japanilaiset puutarhat: historia | Tatu @ nihon - 22.12.2014

    […] Edo-kaudella Japanissa alkoi jälleen suhteellisen vakaa ajanjakso vaikka valtaa edelleen piti sotilaskastin edustajat. Nämä samurait ja daimyot eivät enää kuitekaan juuri harrastaneet todellista sodankäyntiä vaan heistä muodostui enemmän ja enemmän valtion virkamiehiä. Sodankäynnin vähentyessä myös heidän vapaa-aika lisääntyi ja valtaapitävät löysivät uudelleen menneiden aikojen loisteliaan elämäntavan ja viihdykkeet. Tämän muutoksen myötä myös Muromachi-kauden pelkistetty yksinkertaisuus puutarhasuunnittelussa sai väistyä suureellisuuden ja värikkyyden tieltä. Tuloksena on laajat kävelypuutarhat jotka koostuvat jopa useista lammista, saarista, silloista, metsiköistä ja jopa pienistä kukkuloista. Yleensä näissä puutarhoissa on koko alueen kiertävä kävelypolku, jonka varrelta voi tarkkailla useita erilaisia suunniteltuja näköaloja. Vaikka keskellä oleva alue on sama, näkökulmasta riippuen teema voi vaihdella. Myös ympäristön elementtejä (oikeita vuoria ja kukkuloita) pyrittiin ”lainaamaan” näihin puutarhoihin taustaksi. […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: