Archive | Wakayama RSS feed for this section

E.A.W. osa 5: Takaisin Wakayamaan (finaali)

5 Kes

jatkoa täältä.

Dodih, reissu alkoi olemaan ehtoopuolella, mutta vielä oli noin 200 kilometriä mutkaista rantatietä Wakayamaan. Moottoriteitähän me ei alettu käyttämään, koska siellä maisemat koostuu lähinnä betonisista meluvalleista (ja meitä pihejä matkalaisia ei kiinnostanut maksaa moottoriteiden tullimaksujakaan). Joten hopeinen keula kohti rannikkoa ja kaljupäinen rallikuskimme pääsi taas toteuttamaan itseään. Sää jatkui aivan yhtä kurjana, kuin se on koko reissun ajan ollut.

Säästä huolimatta maisemat oli kivoja. Täysin erilaista rannikkoa kuin Suomessa. Maisemista muistui mieleen taannoinen kesäinen reissu Shimaan, joskin tuolloin säät olivat noin triljoona kertaa paremmat. Meillä ei ollut aikaa tuhlattavaksi, joten pitkiin pysähtelyihin ei ollut varaa. Lähinnä ajoimme siis tauotta kohti Wakayamaa, tosin teimme matkalla muutaman pikapysähdyksen nähtävyyksillä.

Hashikui-iwan kivirivistö on aivan Wakayaman prefektuurin etelälaidalla. 40 erikokoisen kivijärkäleen rivi näyttää kuin muinaisen sillan pylväiltä. Tuo luonnon arkitehtooninen kikkailu on ”kansallinen luonnonaarre”.

Kävimme pikaisesti Japanin suurimman saaren Honshun eteläisimmässä pisteessä. Siellä nakottaa Shionomisakin majakka. 30 metriä korkean jyrkänteen päällä se on ohjaillut laivoja jo 100 vuoden ajan. Nyt se sai olla muistuttamassa meitä että ollaan vielä pirun kaukana Wakayaman kaupungista ja aika hupeni hetki hetkeltä. Myöhästymismaksujen kuittaaminen vuokrafirmaan ei houkuttanut yhtään. Talla pohjaan ja menoks!

Loppumatka meni pitkälti tien päällä pikaista sapuskointistoppia lukuunottamatta. Selkeästi ulkvistit ovat täällä paljon harvinaisempi näky kuin Osakassa (ainakin tuohon vuodenaikaan), koska kolmen karpaasin joukkiomme huomattiin paikallisten toimesta joka paikassa, kun astuimme hopeisen vauhtimunamme suojista. Loppumatka oli todellinen jännitysnäytelmä. Kyttäsimme herkeämättä navigaattorin ennustettua saapumisaikaa. Koska emme käyttäneet moottoriteitä, ko. ajankohta siirtyi koko ajan myöhemmäksi ja myöhemmäksi. Lopussa kun näytti jo vähän huonolta joten mietimme kovasti pientä pikataivalta motarin kautta… muistaakseni asia ratkesi puolestamme kun missasimme liittymän.

Ilta pimeni ja Wakayama lähestyi. Emme ehtineet tankata autoa ja saavuimme autovuokraamon pihaan noin 5 minuuttia ennen määräaikaa. Hah! Hieman hilkulla, mutta oltiin ainakin täsmällisiä. Tyhjän tankin takia tuli hieman lisämaksua, mutta laskeskelimme jälkikäteen että tankkaaminen täyteen olisi tullut kuitenkin kalliimmaksi kuin ”bensasakko”. Myöhemmin illan pimeydessä juna vei kolme väsynyttä reissaajaa takaisin Osakaan.

Loppuyhteenvetona reissusta voisi mainita seuraavaa: suunnitelma oli joustava (vain yöpymispaikka lyötiin lukkoon), aikataulu oli liian tiukka (väh. 3 päivää olisi ollut parempi) ja sää oli syvältä berberistä. Silti… hyvä reissu! Maisemat jees, onsen oli just siisti ja matkaseura mitä mainioin.

Sumuisten vuorten Grönholmit kuittaa… siitos!

E.A.W. osa 4: Nachi

3 Kes

Jatkoa täältä.

Herättiin aikaisin aamulla ja kirjauduttiin ulos onsen-majatalosta. Koska varasimme halvan setin, ei hintaan kuulunut aamiaista. Ajeltiin Shingun kaupunkiin, napattiin konbinista vähän apetta ja retkikunnan kofeiininarkkarit kävi vetämässä käynnistyskahvit paikallisessa mäkkärissä. Kun aamun perustankkaus oli suoritettu lähdimme suunnistamaan kohti seuraavaa kohdettamme, Nachi-Katsuuran vesiputouksia, tai siis leikkisästi vain natsiputouksia.

Sillä oleva Kumano Nachi Taisha on UNESCON maailmanperintökohteita. Se on pyhiinvaellusreitillä oleva Shintopyhäkkö, jonka kyljessä on likellä Seiganto-Ji Buddhatemppeli ja ammoisista ajoista palvottu korkea vesiputous. Perille löytäminen oli kohtuullisen helppoa vaikkakin matkalla tuli pientä keskustelua ja vääntöä oikeasta suunnasta. Sopivan (eli ilmaisen) parkkipaikan löytäminen oli puolestaan vähän hankalampaa ja päädyimme lopulta pulittamaan pikkuhinnan hopeahepomme sijoituspaikasta. Taivaalta valitettavasti ripotti koko ajan vodaa, mikä latisti vähän tunnelmaa muuten hienolla temppelialueella.

Näimme vanhusjoukkoja samoiluvetimissä reippailevan yhtä polkua ylöspäin ja päätimme myös lähteä katsastamaan minne polku vie. Jonkin matkaa köpöteltyä kävi selväksi että metsäiseltä vuoristopolulta ei varmaan vähään aikaan näy mitään mielenkiintoista, ja koska olimme jälleen aikataulun orjia, päätimme palata takaisin pyhäkölle ja suunnistaa lähemmäksi vesiputousta.

Nachin vesiputousta monesti luullaan Japanin korkeimmaksi, kuten tuo linkattu Japan-Guiden artikkeli väittää. Sen 133 metrin korkeus on vaikuttava, mutta kalpenee Toyaman prefektuurissa sijaitsevien Hannokin vesiputouksen (497m) ja sen sisarputouksen, Shoomyoo putouksen (350m), rinnalla. Vaikuttava näky se oli silti… harvemmin tuommoisia Suomessa näkee. Luulisin että ruskan aikaan maisema olisi vielä parempi.

Sitten oli aika ottaa suunta kohti Wakayamaa, koska meidän piti palauttaa auto vuokrafirmaan vielä samana iltana. Suorin ja nopein reitti ei kuitenkaan tullut kysymykseen vaan halusimme vaihtelua vuorimaisemille ja päätimme ajella rannikkoa pitkin takaisin. Ihan ongelmitta emme taaskaan selvinneet, mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.

E.A.W. osa 3: Onsen

30 touko

Jatkoa täältä.

Niin saavuimme onkelmista huolimatta ajoissa perille. Tuo onsen-majatalo-hässäkkä oli yksi edullisimmista mitä Rakutenin kautta bongasin, joten emme odottaneet mitään luksushotellia. Mutta itse asiassa paikka olikin ihan kiva… semmosella 90-luvun alku staililla.

Huoneessa tosin huomasi että siellä on joskus polteltu tupakkia. Ilmassa oli semmonen pikku döfis. Nopeesti siihen kyl tottu. Tyypiltään luukkumme oli siis tuollainen japanilaistyylinen tatamihuone. Liukuovien takaa kaivettiin esiin sitten illan lopuksi futonit ja vuodevaatteet. Telkku oli tyyppiä kuvaputki, mutta toimiva. (niin, hinta oli halpa) Koska saavuimme melko myöhään mestoille, vetäsimme vikkelästi yukatat niskaan ja lährimme kylpemähän.

(jotenkin arvelin että kameran vieminen kylpytiloihin olisi vähän sopimatonta, joten sieltä nyt ei ”valitettavasti” ole kuvia… joten sen sijaan kuva seuraavalta aamulta huoneen ikkunasta tähän väliin)

Tämän onsen sisälsi kaksi kylpyä sisätiloissa ja yhden ulkoilmakylvyn (rotenburo). Niille jotka ei tiedä, kerrottakoon pikakurssi onsen/sento-etiketistä. Mestoilla ollaan ensinnäkin alasti. Suomalaisille se ei ole onkelma, mutta varmaan joillekkin jenkki-ulkvisteille se on ”kova” paikka. Ennen kylpemistä peseydytään todella kunnollisesti. Seinän vierustalla on useita vesipisteitä, joiden luona on pieni palli ja vesisaavi. Omat pesuaineet voi ottaa mukaan, mutta yleensä shampoota ja saippuaa on firman puolesta tarjolla. Siinä sitten pallilla istuen pestään joka sopukka ennen kylpyjä. Pesutiloihin voi ottaa mukaan pienen pyyhkeen, jolla voipi peitella nyytit siirtyessä kylvystä toiseen. Pyyhe ei saa mennä kylpyveteen, vaan sen voi taitella reunalle venaamaan tahi oman pään päälle. Kylpyjen jälkeen voi pyhdistautua uudemman kerran ennen pukeutumaan poistumista, jos vesi oli kovin rikkipitoista.

Sillä lailla pärjää hyvin… ja ihan perus järjellä. Ei mölyämistä, juoksemista, piereskelyä tai altaisiin virtsaamista. Niin ja tatuointeja omaavia kehottaisin laittamaan ne piiloon vaikka vedenpitävän keinoiholaastarin alle. Jotkut, ei kaikki, kylpylät ei päästä tatuoituja immeisiä kylpemään, ei edes ulkkareita. Syy on Yakuza-gangstereiden tapa tatskailla itseään.

No, siis noista kylvyistä… Toinen sisällä olevista kylvyistä oli normaali ja toinen oli yrttikylpy. Yrttikylvyssä oli lillumassa iso säkki, jossa ilmeisesti oli sitten jotain rohtoja. Ainakin väri muistutti valjua teetä. Ehkä se teevedessä lilluminen teki jotain, koska seuraavana aamuna noin viikon vaivannut nuha oli tiessään… tai siis ei kokonaan. Oli vaan siirtynyt retkikuntamme toiseen jäseneen. Hah! Ulkona oleva rotenburo oli mainio. Vesi oli sopivan kuumaa ja vieressä kuului kosken kuohunta. Välillä vähän tihutti vettä taivaalta, mutta ei se haitannut. Mehän oltiin ilman vaatteita ja vesi lämmitti kehoa. Majatalo ei ollut hirviän täynnä, johtuen varmaan siitä että oltiin keskellä viikkoa, joten meidän ei tarvinnut lillua kylki kyljessä paikallisten papparaisten kanssa.

Kylvyn jälkeen rentoilimme jonkin aikaa sohvilla katsellen telkkua ja nauttien virvokkeita. Myöhemmin vetäydyimme takaisin huoneeseen ja nukkumaan. Seuraavana päivänä meitä odotti taas tiukka aikataulu tien päällä. Aamusella huomasin että Wakayamassa oli jo ensimmäiset kirsikkapuut puhjenneet kukkaan. Jei! Esoteerisen automatkan toisesta päivästä sitten seuraavassa artikkelissa.

E.A.W. osa 2: Sumuisten vuorten Grönholmit

22 touko

Jatkoa täältä.
E.A.W. = Esoteerinen Automatka Wakayamaan

Noniin, jatketaan allekirjoittaneen, Jaskan ja Tyyne-Oskarin matkakertomusta. Koyalta suunnattiin vuorten huippujen yli kulkevaa tietä, Koya Ryujin Skylineä, etelään. Reitiltä on kuulemma todella hienot maisemat, koska tie ei suinkaan sukeltele tunneleihin vaan kulkee harjanteen päällä kattaen osan korkeimmista huipuista alueella. No, sään takia hommasta katosi mielekkyys aika vikkelään. Sumun seurauksena näkyvyys oli suunnilleen 10 metriä. Jes!

Olimme lähes ainoat matkalaiset ko. tiellä. Näimme vain muutaman vastaan tuleva auton. Myös tien varrella olevat matkalaisia palvelevat levähdyspisteet olivat autioita. Tunnelma oli todellakin toinen kuin suurkaupungin vilinässä. Tilanteessa oli hienot lähtökohdat uuden Silent Hill -osan prologille.

[TV_shop_voice]Eikä siinä vielä kaikki![/TV_shop_voice] Ajettuamme arviolta noin 20 kilometriä Skylineä, kohtasimme mielyttävän yllärin. Tien poikki oli vedetty puomi ja kyltti kertoi reitin olevan suljettu. Hetken kuluttua paikalle kurvasi paikallisen Team Ahman heppu, joka informoi että viikonlopun myräkät oli heittäny kaikenmoista roinaa tielle eikä matkaa voinut jatkaa. Jippii! Eihän se muuten olisi haitannu, mutta meidän piti olla klo 20 Wakayaman prefektuurin eteläpäässä, Shingussa, kirjautumassa sisään majataloon nimeltään Green Land. Kyseessä on kuuma lähde -mesta, onsen, ja tuossa vaiheessa sinne oli matkaa päälle 100 km ja aikaa ei ollut hukattavana.

No, hopeisen Mazda-sukkulan keula laitettiin taasen osoittamaan kohti pohjoista ja lähdimme etsimään kiertotietä. Täytyy sanoa että meillä oli mukana loistava kartta. Siinä oli merkattu tarkasti kaikki käyttökelpoiset tiet. Lisäksi kun olimme päässeet sisään myös navigaattorin sielunelämään, reitin seuraaminen oli helppova. Kurvasimme Skylineltä itään ja lähdimme mutkittelemaan vuorelta alas. Joukkiomme kuskinakki pääsi näyttämään rallimies taitonsa paikallisilla ”leveillä” väylillä.

Kartassa kaikki näyttää kivemmalta. Oikeasti valittu kietotie ei ollut juuri tuota piskuista Demiota leveämpi. Yllä olevassa kuvassa se sentään on asfaltoitu… osan matkaa ei ollut. Lähdettyämme uudelle reitille navigaattori osasi ennustaa tulevan saapumisaikamme… muistaakseni noin pari tuntia ennen sovittua check in -aikaa. Nopeasti kävi ilmi että arvio oli optimistinen, aika alkoi siirtymään myöhemmäksi ajelun edetessä.

En voi kuitenkaan väittää että ajelu olisi ollut vaan harmillista vastoinkäymistä. Nuilla pikkuteillä poukkoillessa tuli vastaa monia hauskan näköisiä pikkukyliä ja maisemia, jollaiset oltaisi missattu valtateitä pitkin ajellessa. Vaikka aika oli tiukoilla pysähdyimme silloin tällöin ottamaan fotoja ja heittämään vettä (maailma on miesten vessa). On siinä jotain runollista kun sumuisten vuorten lomassa kolme ulkvistia antaa sisimmistään kullankeltaisen uhrilahjansa luontoäidin poveen.

Köhöm… kuvia mielikuvien pyyhkimiseen.



Tuo vuoristojoen vierusta oli aikas kivan oloinen paikka.

Lopulta ilta pimeni, mutta siinä vaiheessa olimme onneksi parahiksi ehtineet jo isommille teille. Siitä eteenpäin maisemat olivat lähinnä ajoittaisia pikkukaupunkeja, muiden autojen valoja sekä punaisen ”jouluvalokaapelin” reunustamia tieremontteja. Ilmeisesti myräkkä oli tehnyt vahinkoa myös muilla teillä. Kuskimme jaksoi hienosti pusertaa vastoinkäymisistä ja sakea tissuttelevasta kyytiläisestä (en minä) huolimatta perille. Taisimme muistaakseni pilkkopimeässä illassa saapua perille noin puoli tuntia ennen kirjautumisaikaa… joka oli siis viimeinen mahdollinen aika.

Itse onsenista sitten seuraavassa jaksossamme…

Esoteerinen automatka Wakayamaan, osa 1 (Koya)

4 touko

Keväällä lähdin siis Jaskan ja Tyyne-Oskarin (nimet ehkä muutettu) kanssa pienelle kaksipäiväiselle autoreissulle Wakayaman prefektuuriin. Miten niin ’esoteerinen’, eli salaileva tai sisäpiirille tarkoitettu. En tiedä… sellaiseksi me sitä vaan kuvattiin, varmaankin vain siksi että ’esoteerinen’ kuulostaa niin fiiniltä. Juttu taisi lähteä liikkeelle ensimmäisen kohteemme, Kooya-vuoren, takia. Sillä päämajaa pitävä Shingon Buddhalaisuus on esoteerinen Buddhalaisuuden haara. Siitä sitten tuli reissulle ”fiksu” hokema ja monet asiat oli sitten niin kovin esoteerisiä.

Ensiksi paineltiin junalla Wakayaman kaupunkiin, joka on ko. prefektuurin pääkaupunki. Sieltä otimme alle yllä näkyvän hopeisen Mazda-sukkulan. No, homma ei tietenkään mennyt ihan niin smoothisti vaan hyppäsimme aluksi pois väärällä asemalla ja kas kummaa juna meidän asemalle lähti vasta melkein tunnin kuluttua. Siin oli paikallisvaisto koetuksella koko ryhmällä kun tulkitsimme ”selkeää” printattua karttaamme. Ehdimme kuitenkin juuri sovittuun aikaan autonvuokrausfirman toimistolle.

Auton vuokrailu ei ole hirviän vaikeaa. Luottokortti on jees ja kansainvälinen ajokortti on pakollinen. Ryhmässämme vani yksi omasi moisen, joten hänelle napsahti kunniatehtävä suhailla ”väärällä puolella” tietä ja ottaa selkoa kahden kartturin mussutuksista. Onneksi autossa oli myös navigaattori, vain japaniksi tietenkin, jota tarpeeksi kauan sörkittyämme saimme sen näyttämään haluamamme määränpäät. Meillä oli varuilta myös tuore tiekartasto messissä.

Sää koko reissun ajan oli kohtuullisten berberistä. Vettä satoi ja tuuli tuiversi. Mutta ei se meitä hidasta… tana! Kun ollaan päätetty että mennään niin silloin kans mennään. Ensimmäinen kohde oli Kooya vuorten lomassa, jonne aikaisemmin menin raiteita pitkin. Tällä kertaa huonon sään ja arkipäivän takia paikka oli melkoisen autio. Harmaa sää = harmaita kuvia… joten päätin tehdä tämän jutun fotoista lähes täysin värittömiä. Kooyan alueella oli lisäksemme ihan pari hassua turistiryhmää.


Sateessa oli kyllä se hyvä puoli että tuolla todella harvoin voi keskipäivällä kuvata ilman että turistilaumat näkyvät jokaisessa kuvassa. Valitettavasti olimme aikataulun orjia, koska meidän piti vielä matkata prefektuurin eteläpäähän ja saapua ajoissa onsenille. Lisäksi, eipä mekään sateessa seisoskelusta erityisemmin nautittu. Kaikki ei välttämättä pidä alla olevan kuvan keinotekoisesta vinjetoinnista kulmissa, mutta tein sen ”piristämään” muuten täysin valkoista taivasta ja korostamaan kuvan keskellä olevaan rakennusta.


Ennen kuin jatkoimme matkaa, täytyi seurueemme ns. ”purkaa lasti”. Vessareissu muuttuikin hupireissuksi huomatessamme ruokalautasen kokoisen julmetun läjän sitä ihteään paikallisen kourutyyppisen toiletin vieressä. Älykästä huumoria juu… Mieleen juolahti kuva munkista, jolle kasvispöperö oli tehnyt tepposet ja kaapu/kiire esti riittävän tarkkuuden toimitukseen. Tai sitten asialla oli kyykkyvessan saloihin tutustumaton ulkvisti (koska jäljet oli siivoomatta, syyllinen lienee jälkimmäinen). Hyvä yritys mutta pieni hipaisu rimaan ja suoritus oli loppupeleissä aika p… jaska. Siitä on tietty kuva otettuna, mutta säästän silmänne siltä kauhistukselta tällä kertaa.

Vuorten siimeksessä tapahtuneen ”henkisen valaistumisen” jälkeen joukkomme lähti suunnistamaan kohti etelää läpi vuorien. Ilman ongelmia se ei oikeen sujunut, mutta siitä sitten lisää seuraavassa osassa.

Kooya

10 Lok

高野山, Kooyasan

Viime viikonloppuna tuli katsastettua Osakasta etelään sijaitseva pikkukaupunki ja temppelialue vuorten siimeksessä nimeltään Kooya-vuori. Itse asiassa Kooya nimistä vuorta ei ole olemassa, vaan nimi viittaa useisiin vuoriin ja niiden välisiin laaksoihin. Munkki nimeltään Kuukai oli ensimmäisenä asuttamassa mestoja ja sittemmin paikasta muodostui Shingon Buddhalaisuuden päämaja. Luostari rakennettiin 800 metrin korkeuteen 8 vuorenhuipun väliin, joiden yhdessä olisi tarkoitus ilmentää lootusta. Luostarista sitten kasvoi ihan Kooyan kaupunki ja alueella on jopa 120 temppeliä sekä yliopisto uskonto-opintoja varten. Kooya on myös UNESCOn maailmanperintölistalla.



Osakasta Kooyalle pääsee kätevimmin Nankai-yhtiön junilla Nanbasta. Junat kulkee reilussa tunnissa Gokurakubashin asemalle vuoriston rinteille. Sieltä sitten pääseepi kaapelivaunulla (tahi funikulaarilla) ylös jyrkkää rinnettä. Ylhäällä puolestaan hypätään Nankain bussiin, joka lopulta kuskaa reissaajan Kooyan kaupunkiin. Koko matka kestää siinä 1,5 tunnista kahteen. Eri kulkuvälineet on aikataulutettu aika hyvin yksiin, joten asemilla ei tarvitse pitkään odotella. Reissaajan kannattaa ehdottomasti ostaa Nankain asemalta ”Koya world heritage”-kombolippu. Se käsittää menopaluun junalla ja kaapelivaunulla vuorille, rajoittamattoman käytön Nankain busseihin Kooyalla sekä alennuksia valittuihin kohteisiin. Kombolippua on kahdella hinnalla riippuen meneekö Gokurakubashiin ”Limited Express”-junalla vai ei. Normaali express-juna ei ole montaa minuuttia hitaampi, joten suosittelen halvempaa vaihtoehtoa.

Jo junamatka on osaltaan elämys. Loppuosan maisemat ovat aika komeita junan puksuttaessa korkealla vuoren rinteellä sukeltaen vähän väliä lyhyisiin tunneleihin tai siltojen yli. Junafanien kannattanee mennä pällistelemään etummaiseen vaunuun josta näkee sitten sillat, tunnelit sekä kuskin toiminnan. Junan päätepysäkiltä voi mennä vuorelle siis kaapelivaunuilla tai sitten reippailemalla polkuja pitkin. Reippailu kestännee useita tunteja, ja koska en ole rautainen kiipelijä kuin Acjama, tuli valittua tuo edellinen laiskempi vaihtoehto.

金剛峰寺, Kongoobu-ji

Ensinnä kohteena oli Shingon lahkon päämaja. Siellä sijaitsee Japanin suurin kivipuutarha. Vierailijat saavat myös pääsylipun hinnalla teetarjoilun (ei siis kuitenkaan kunnollista teeseremoniaa, josta kirjoittelen myöhemmin), joka käsitti teekupposen ja makean keksin.

根本大塔, Konpon Daitoo

Vaikuttavan näköinen ja kokoinen pagoda, joka onpi koko Shingon Buddhalaisuuden ”episentrumi” Japanissa. Alueella on myös muita hienoja rakennuksia korkeiden havupuiden siimeksessä. Viikonloppuisin ainakin paikka on alueen ruuhkaisimpia, joten rauhaa kaipaavien kannattanee mennä arkena. Joskin siellä taitaa olla aina tasainen virta pyhiinvaeltajia, mutta paikallisia turisteja lienee ainakin vähemmän.



奥の院, Okunoin

Perustajamunkin, Kuukain, mausoleumi ja sen yhteydessä erittäin laaja hautausmaa. Tuo kalmio on tavallaan jakautunut kahtia avonaiseen valoisaan ja metsän siimeksessä olevaan tunnelmalliseen osaan. Hautausmaan erikoispiirteenä on erinäisten yhtiöiden syystä tai toisesta pystyttämät hautapaikat. Mutta varsinkin metsän puoleiset alueet ovat suositeltavia ja ehkä pimeän laskeuduttua herkimmille hieman jänniä paikkoja.



Lisäksi Kooyalla on lukuisia ruokapaikkoja sekä historiafriikeille museo ja Tokugawa shogunaatin mausoleumi.