Haiku: historia, Basho ja rakenne

18 touko

Koska olen aloittanut semi-säännöllisen haiku-sarjan Matsuo Bashon runouteen (ensimmäinen osa täällä), ajattelin että olisi hyvä kirjoittaa pieni pohjustus haiku-runoudesta. Hieman historiallista taustaa olinkin jo esittänyt aikaisemmassa Japanin kulttuurihistoriaa käsittelevässä sarjassa tässä linkatussa artikkelissa. Käsittely jää tässä artikkelissa pintaraapaisuksi, mutta niille joiden kiinnostus herää, materiaalia löytyy runsaasti niin internetistä kuin oikeina kirjoinakin (täällä* ja täällä*). Käyn ensin läpi haikun (tai itse asiassa hokkun) synnyn ja sitten pikaisesti juttua rakenteesta. Enemmän esimerkkejä voitte sitten lukea tuosta Basho-sarjasta.

Historia ja Basho
Aikalaiset siis tunsivat haiku-runot nimellä ’hokku’. Termin ’haiku’ popularisoijana pidetään 1800-luvun loppupuolella vaikuttanutta kirjailijaa Masaoka Shikiä. Hokku on Muromachi kaudella (1333 – 1568) syntyneen renga-runon alkusäkeistö. Renga-runot ovat ns. yhteistyörunoja, jossa kaksi runoilijaa luo toimivan kokonaisuuden. Ensimmäinen runoilija kirjoittaa alkusäkeistön, hokkun, ja sitten toinen runoilija luo siihen sopivan jatkon. Säkeistöjä on vähintään kaksi, mutta niitä voi periaatteessa olla vaikka useita kymmeniä, kuten myös koostamassa olevia runoilijoita. Säädellystä rengasta sitten aikoinaan muodostui kansanomaisempi haikai no renga, tai renku. Ja tästä edelleen vain yhden säkeistön sisältävä hokku/haiku.

Jo ennen Matsuo Bashon aikaa haikuja oli alkanut esiintymään yksittäisinä runoina, mutta häntä voidaan pitää tyylisuunnan popularisoijana ja itsenäiseksi runomuodoksi kehittäjänä. Matsuo Basho oli itse asiassa aikanaan tunnettu erityisesti haikai no rengan taitajana. Koska ’hokku’ on rengain aloitussäkeistö, on se samalla runon tärkein osa, mikä määrittää pitkälti syntyvän runon aiheen ja tyylin. Siksi se luonnollisesti on varteenotettavin runon osa itsenäiseksi teokseksi. Basho käytti lyhyitä runoja erityisesti rytmittämään päiväkirjamaisia kertomuksiaan pitkiltä patikointimatkoiltaan luoden haikain alalajin, haibun. Bashon kuuluisan teoksen, Oku no hosomichin, ensimmäinen haiku on luettavissa täällä.

Haiku-runouden kehitys ei luonnollisestikkaan pysähtynyt Bashon vaikutuksiin. Myöhemmin kehitettiin mm. haiga, joka yhdistää haiku-runot visuaaliseen taiteeseen, usein maalaukseen tai valokuvaan. Itse haiku on muuttunut ajan saatossa ja säännöt ovat löystyneet jopa niin paljon että tyypillisiä tavumääriäkään ei tarvitse noudattaa (tavuista enemmän seuraavassa kappaleessa).

Rakenne ja periaatteet
Perinteinen haiku noudattaa 5-7-5 rakennetta. Ensimmäinen osa on viisi äännettä, toinen seitsemän, ja viimeine viisi äännettä. Nämä äänteet eivät siis ole tavuja, koska tavut voivat koostua useasta äänteestä. Käytännössä siis yksi äänne on yksi kana-merkki, mistä seuraa että 5-7-5 rakennetta voi olla vaikea tulkita jos lukee runoja latinalaisilla aakkosilla kirjoitettuna eikä tunne japaninkielen äännerakennetta. Haiku kirjoitetaan japaniksi yleensä yhteen pystysuoraan jonoon. Nettiformaatti tukee tätä huonosti joten kirjoitan runot Basho-sarjaan vaakatasossa ja vielä jaottelen ne tuohon 5-7-5 rakenteeseen lukemisen helpottamiseksi.

Käytetään esimerkkinä Bashon hyvin kuuluisaa runoa:

古池や蛙飛び込む水の音

joka on hiraganoina,
ふるいけやかわずとびこむみずのおと

ja edelleen jaoteltuna 5-7-5 rakenteeseen,
ふるいけや / かわずとびこむ / みずのおと

ja suomeksi,
”Vanha lampi / sammakko loikkaa sisään / veden ääni”

Toinen yleisesti haikuissa esiintyvä elementti on ns. leikkaussanat, kireji. Ne ovat osaltaan jäänne siitä että haiku on ollut osa pidempää renga-runoa. Kireji voi mm. rytmittää runoa tai antaa sille tietyn tunnelman ja antaa vihjeitä runoilijan tunnetilasta. Ehkä yksi yleisimpiä kireji-sanoja, joita tulette myös Basho-sarjassa näkemään on 哉 (kana), joka merkitsee mietintää tai ihmetystä. Yllä olevassa esimerkissä on myös yksi kireji nimittäin や (ya). Se korostaa edellisiä sanoja, ja ohjaa vertailemaan edeltävää ja seuraavaa osaa sekä niiden riippuvuutta.

Kolmas yleinen, erityisesti klassisessa runoudessa esiintyvä elementti, on vuodenaikasanat tai fraasit, japaniksi kigo. Tällä ei tarkoiteta suoraan sanoja ”syksy” tai ”kesä” jne. vaan kyseisiin vuodenaikoihin liittyviä sanoja. Niitä on ehkä vaikea bongata, jos ei ole perillä Japanin kulttuurista tai paikallisista vuodenaikaan liittyvistä ilmiöistä. Kigoja ovat esimerkiksi monet kasvit; kirsikankukat ja luumunkukat (kevät), krysanteemit (alkukesä / sadekausi) sekä eläimet kuten käki (kesä, japaniksi hototogisu, sopivasti 5 äännettä). Yksi erittäin yleinen ja ehkä vaikeasti tajuttava vuodenajan viittaus on kuu. Se viittaa syksyyn, jolloin päivät ovat lyhyempiä, mutta sää on vielä niin lämmintä että ulkona voi liikkua pimeän aikaan ja siten havainnoida kuun. Tuohon aikaan myös ajoittuu perinteinen kuunkatselujuhla.

Toivottavasti tämä pohjustus oli mielenkiintoinen ja auttaa avaamaan paremmin Basho-sarjan runoja.

Advertisements

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: